Blogi: Alueiden hierarkiaa – urbanisaatiopotentiaali ja sen sudenkuopat

Tässä blogisarjassa Ilppo esittelee väitöstutkimustaan. Tutkimuksessaan Ilppo tarkastelee kaupungistumisen politiikkaa ja rakenteita. Ensimmäisessä osiossa pureuduttiin kaupungistumisen kieleen ja narratiiveihin. Tässä osiossa käsitellään suomalaisia alueellisia imaginaareja sekä hierarkioita. Blogi pohjautuu artikkeliin, joka on julkaistu Territory, Politics, Governancessa 2021: www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/21622671.2021.1918574 

Muistutellaanpa mieleen edellisen blogin johtopäätös: Suomalaisessa poliittisessa järkeilyssä kaupungistuminen on (1) vääjäämätön ulkoinen ilmiö, vaatii välitöntä sopeutumista, ja tarjoaa positiivisia mahdollisuuksia; ja (2) olemme toistaiseksi epäonnistuneet sopeutumisessa, kansallinen aluejärjestelmämme on tämän vuoksi kriisissä, eikä meillä ole kunnon näkemystä siitä, mitä pitäisi tehdä. Lisäksi kaupunkirakentaminen ei vastaa erilaisia ja keskenään ristiriitaisia urbaaneja ihanteitamme.

Tämän pohjalta tartuin hieman konkreettisemmin kansallisen aluekehittämisen koukeroihin, ja pureuduin siihen, miten nämä näkemykset näkyvät käytännössä, ja mihin kaupungistumisen politiikassa pyritään. Tässä politiikalla tarkoitetaan ylipäänsä suomalaista keskustelua ja erilaista poliittista toimintaa, eikä pelkästään varsinaisia politiikkatoimenpiteitä ja puoluepolitiikkaa.

Alueiden ja kaupunkien muuttuvat roolit

Eri alueita suhteutetaan toisiinsa politiikassa jatkuvasti. Paljon on puhetta niin metropolialueista kuin syrjäseuduista, mutta aika lailla erilaisilla tulokulmilla. Nykyään aluekehittämisessä on käytännössä kyse kilpailukyvystä ja sen vaalimisesta. Suomi menestyy (tai ei menesty) kilpailukykyisten kaupunkiensa ja alueidensa kautta globaalisti. Eri alueiden mahdollisuudet osallistua alueelliseen kilpailuun ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Rakennamme kaupungistuvaa, tai kaupunkivetoista Suomea. Kaupungistumisen politiikassa väännetään siitä, minkälaiselle ymmärrykselle ja rakenteelle tulevaisuuden Suomi pohjautuu. Tämä ei ole erityisen dramaattista, vaan kunakin aikana valtion alueita on kehitetty vallitsevien alueellisten ihanteiden mukaisesti. 

Teollistava kehitysaluepolitiikka, alueellinen korkeakouluverkosto ja muut vastaavat toimet syntyivät aikana, jolloin luotiin hajautuneempaa alueellista järjestelmää. Vielä nykyäänkin kuulee sanottavan, että Helsingin kaupungin kasvua jotenkin hillittäisiin tai estettäisiin, mutta 60-70-luvuilla sitä estettiin ihan oikeasti. Hajauttaminen ei ehkä ollut kaikkien mieleen, kuten kaupungistuminen tänä päivänä, mutta jollakin tasolla se kuitenkin vastasi kollektiivista alueellista ihannetta fordistista tuotannollista rakennetta luotaessa. Artikkelissani kuvaan, kuinka näiden pyrkimysten puitteissa kartoitettiin tarkkaan suomalaisten keskusten hierarkiaa, sekä niiden palveluita ja roolia osana alueellista ja kansallista kokonaisuutta.

Hajautetun aluejärjestelmän jäljet näkyvät yhteiskunnassamme laajalti. Teollisuus on kuitenkin muuttunut tietotaloudeksi ja agrikulttuuri kaupunkikulttuuriksi. Alueellisten hierarkioiden mallinnuskin on jo aikaa sitten korvautunut esimerkiksi kaupunkiverkkotutkimuksen kaltaisella kaupunkien suhteellisten painoarvojen tarkastelulla. Hajautettu aluejärjestelmä tai sen jäänteet kohtaavat nyt jälkiteollisen ajan kilpailukykyvaatimukset.

Jos aiemmin alueellisia hierarkioita aktiivisesti tutkittiin ja kartoitettiin, nyt niistä on ehkä jopa epäsopivaa puhua. Käsitykset alueiden hierarkioista tuntuvat kuitenkin olevan yleisesti jaettuja, ja ne pohjaavat alueiden ja kaupunkiseutujen kaupungistumis- ja kilpailukykypotentiaaliin. Tämä näkyy poliittisessa kielessä, mutta myös konkreettisesti pyrkimyksissä kehittää nimenomaan suuria kaupunkiseutuja ja ulosmitata niiden kasvupotentiaalia. Valtiomme pyrkii kaupungistumaan, se on varmasti kaikille selvää. Ihan yhtä selvää ei ole se, mikä eri paikkojen rooli tässä pyrkimyksessä on, tai mikä tarkalleen on kansallinen strategiamme kaupungistumisen suhteen, kuten huomattiin jo edellisessä kirjoituksessani. 

2020-luvun alueiden hierarkia

Olen tutkimusartikkelissani kuvannut suomalaista alueellista hierarkiaa ja alueellisia rooleja. Huomaa, että tämä on vain yksi tapa konkretisoida monimutkaista kokonaisuutta, ja pyrkimys nostaa esiin tiettyjä tärkeitä pointteja. Karkea jaottelu on tehty laajan haastatteluaineiston perusteella. Toisin sanoen se kuvaa sitä, miten poliittinen eliitti käsittelee ja kuvaa eri alueita.

Hierarkian yläpäässä keikkuvat suurimmat kaupunkiseudut. Helsingin seutu vielä kenties pyramidin kultaisena kärkenä. Näiden kehittäminen tuntuu olevan kaikille selviö, ja jaettu tavoite. Niiden katsotaan olevan Suomen kiinnike globaaliin talouteen, ja parhaat pelimerkkimme globaalissa kilpailussa. Niiden rooli uutta aluejärjestelmää luotaessa on vahva ja selkeä, ja tämä rooli pohjaa selkeästi tietotalouden ja luovan talouden menestykseen.

Suomalainen paikkojen hierarkia perustuu urbanisaatiopotentiaalille ja kilpailukyvylle. Soininvaara I. (2021)

Seuraavana tulevat keskikokoiset kaupungit. Lahdet, Seinäjoet, Rovaniemet, Kotkat, Kouvolat ja Joensuut. Kilpailukykyä ja luovaa kasvupotentiaalia on, mutta vähemmän. Osa hyytyy kilpailussa. Keskikokoiset kaupungit joutuvatkin jatkuvasti taistelemaan valtion huomiosta ja investoinneista, koska niiden asema ei ole samalla tavalla lujittunut ja samanlaisten instituutioiden suojaama, kuin suurimpien kaupunkiseutujen. Taistelu on osin aika kipakkaakin. Lahden, Jyväskylän ja Kuopion mahdollinen nostaminen edes jollain tasolla Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun joukkoon MAL-sopimuskaupungeiksi on nostattanut tunteita. Me muutkin halutaan!

Pyramidin pohjalla on harvaan asuttu maaseutu. Sen rooli urbanisaatiossa on osin vähäinen, mutta kuitenkin jotenkuten selkeä. Joko roolia ei tunnisteta lainkaan, tai alueella on jokin kaupungistumista tukeva luonne, kuten raaka-ainetuotanto tai matkailupotentiaalia. Vaikka maaseutumaisten alueiden katsotaan usein olevan jos jonkinlaisessa kriisissä, niiden asema ja rooli on tästä huolimatta kaikkien tiedossa.

Keskisuurten kaupunkien ja maaseudun väliin pyramidissa sijoittuvat seutukaupungit ja osin esimerkiksi jotkin kaupunkiseutujen reuna-alueet. Niillä on kenties merkittävää teollisuutta, on palveluita joiden kautta ne toimivat lähialueidensa keskuksina, ja niin edespäin. Toisaalta niiden asema urbanisoituvassa Suomessa on tämän karkean luokittelun osalta kaikkein epäselvin. Monesti nämä keskukset ovat ainakin olleet tärkeitä teollisuuskaupunkeja. Silti, tai todennäköisesti juuri siksi, meillä ei tunnu olevan tunnistettavaa strategiaa niiden kehittämiseksi, eikä niillä katsota oikein olevan mahdollisuutta “kunnon” urbanisaatioon.

Puuttuvat alueelliset merkitykset

Tässä kiteytyy kaupungistumisen politiikan problematiikka: on jotenkuten jaettu näkemys alueellisesta ihanteesta, mutta ei ajatusta siitä, mitä tehdä niiden alueiden suhteen, jotka eivät tähän ihanteeseen istu. Seutukaupunkien kaltaiset paikat kun eivät monesti sovi kuvaan luovan tietotyön täyteisistä, tiiviistä, aidon urbaaneista kaupungeista. Teollisuusvaltaisten alueiden ongelmat toistuvat kaikkialla länsimaissa.

Oikeistopopulististen liikkeiden nousu on ollut suurinta juuri tämän kaltaisissa paikoissa. Puhutaan alueiden kostosta. Monesti näillä alueilla oikeastaan menee vielä jotenkuten hyvin, mutta näkymiä tulevasta ei ehkä tunnisteta, ja muu yhteiskunta vaahtoaa aivan toisenlaisesta kehityksestä. Suomessa ministerit ja valtion edustajat iloitsevat jokaisesta tehdasinvestoinnista, ja paukkaavat taas paikalle voivottelemaan kun laitoksia suljetaan. Mitään jaettua alueellista strategiaa ei kuitenkaan ole näiden alueiden kehittämiseksi, mukana pysymiseksi, tai reilun, tai edes epäreilun siirtymän toteuttamiseksi. 

Mitä tehdään, kun väki suurten kaupunkien ulkopuolella ikääntyy ja vähenee, palvelutarve kasvaa ja rahat ehtyvät? Nämä ongelmat eivät poistu, vaikka kaupungit menestyvätkin. Tämä on kaupungistumisen politiikan dilemma, ja kenties jonkinlainen aikamme kuva. Jälkifordistisen yhteiskunnan rakentamisen kysymysmerkki.

Soteuudistus on esimerkki siitä, että alueiden ongelmat tunnistetaan, mutta yhteisesti jaettuja keinoja ei ole. Siispä tehdään kauhean väännön ja säädön jälkeen varsin perustavanlaatuisia muutoksia, joiden vaikutuksista ei kuitenkaan ole kollektiivista näkemystä. Voisi sanoa, että suomalaiseen kaupungistumisen politiikkaan liittyy selkeitä pyrkimyksiä ja ideaaleja, mutta erittäin paljon ristiriitaisuutta, hähmäisyyttä ja epäselvyyttä. 

Seuraava blogi tässä sarjassa ilmestynee vasta syksyllä, mutta kierrokset tulevat kovenemaan.

Jälleen kerran, hyvää kesää!

Kirjoittaja

Ilppo Soininvaara, asiantuntija