Blogi: Kaupungistumisen narratiivit – Globaalit sulkeumat, kansalliset avaukset

Tässä blogisarjassa Ilppo esittelee väitöstutkimustaan. Tutkimuksessaan Ilppo tarkastelee kaupungistumisen politiikkaa ja rakenteita. Ensimmäisessä osiossa pureudutaan kaupungistumisen kieleen ja narratiiveihin. Tutkimus, johon tämä blogi pohjautuu, on julkaistu Geografiska Annalerissa vuonna 2020 (Open Access): www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/04353684.2020.1827279

Kaupungistuminen on globaali megatrendi. Tätä lausetta tunnutaan toistavan silloin, kun ei jakseta selittää, miksi kaupungit nyt vaan kasvavat ja kehittyvät, ja kuinka politiikan olisi syytä olla sen mukaista. Katsokaa, mitä tapahtuu muualla! Urbaani aika on koittanut, ja jo yli puolet koko maapallon ihmisistä asuu kaupungeissa.

Kaupungistumista kyllä tapahtuu oikeastaan kaikkialla, mutta se saa erilaisia muotoja eri paikoissa. Kuitenkin esimerkiksi meikäläisillä hallintouudistuksilla on kovin vähän tekemistä sen kanssa, miten Aasian kaupungit paisuvat, Afrikassa maaseutu hiljalleen tyhjenee, tai että Ruotsissa kaupungistumisvauhti on ollut meitä nopeampaa.

Megatrendipuhe on yksi esimerkki vakiintuneista tavoista käsitellä ja ymmärtää kaupungistumista. Mitään sinänsä väärää siihen ei liity. Tietyissä tilanteissa voi olla riittävää todeta kaupungistumisen olevan yleinen kehityskulku, mutta usein tarvittaisiin lisää tietoa ja ymmärrystä. Megatrendillä kuvataan väistämätöntä ja ulkoista voimaa, mikä jättää vain vähän säätövaraa kansalliseen politiikkaan. Se, miten kaupungistuva Suomi käytännössä rakentuu ja kehittyy, on kuitenkin meistä itsestämme kiinni.

Kaupungistumisen voidaankin katsoa olevan hyvin poliittinen kehityskulku. Tämä ei tarkoita että eduskunnassa äänestettäisiin kaupungistumisen vauhdista, vaan sitä, että kaupungistuminen eri muodoissaan nojautuu ja rakentuu kollektiivisen päätöksentekomme varaan. Teemme kaupungistumiseen liittyviä päätöksiä ja valintoja koko ajan. Mikään ulkoinen megatrendin näkymätön käsi ei siirrä ihmisiä kaupunkeihin, eikä Suomi myöskään kaupungistu (tai jätä kaupungistumatta) poliittisten päättäjien mahtikäskyllä.

Kaupungistumisen politiikan kertomukset ja järkeilyt

Politiikkaa ja siihen liittyvää puhuntaa voidaan tarkastella depolitisoinnin ja politisoinnin käsitteiden kautta. Argumentti, joka esittää jotakin asiaa väistämättömäksi tai yleisesti kaikkia palvelevaksi, tai toisaalta epärelevantiksi tai epäkiinnostavaksi, pyrkii depolitisointiin eli epäpolitisointiin. Kaupungistumiseen liittyvä epäpolitisoiva puhunta siis pyrkii ohittamaan sen, että kaupungistumisemme on meistä itsestämme kiinni. Sitä vastoin esimerkiksi kaupungistumisen kritiikki politisoi, eli tuo (uudelleen) pöytään asioita, joista halutaan keskustella tai vääntää. Epäpolitisointiin ei sinänsä liity mitään ihmeellistä, poliittinen kieli vain tuppaa rakentumaan tällä tavoin. Oikeastaan kaikkia argumentteja voidaan tarkastella näiden käsitteiden kautta. On myös huomattava, että jokainen politisoiva argumentti sisältää myös epäpolitisoivan selitteen: tämä on ongelma ja näin se on ratkaistava. Ei yhtä ilman toista.

Tutkimuksessani pureudunkin tarkemmin siihen, miten Suomessa puhutaan kaupungistumisesta, ja minkälaisia järkeilyjä siihen liitetään. Pyrin siis löytämään tiettyjä toistuvia narratiiveja, ja niiden sisältämää (de)politisaatiota. Haastattelin vajaat neljäkymmentä poliittista toimijaa, poliitikkoja, maakuntajohtajia, kaupunginjohtajia, etujärjestöjen edustajia, sekä ison liudan yksityisten firmojen, pankkien, järjestöjen, median ja tutkimuskentän edustusta. 

Vähemmän yllättävä tulos on, että poliittinen eliitti katsoo kaupungistumista aika monesta näkökulmasta. Tiettyjä, varsin selkeitä yhtymäkohtia kuitenkin on. Lähes kaikki haastateltavat kuvaavat kaupungistumista (yllätys yllätys) globaalina megatrendinä. Nimenomaan globaalina, Suomen katsotaan olevan kiinni globaalissa kehityskulussa, mikä ei jätä aihetta pullikoinnille. Näiden poliittisten narratiivien mukaan kaupungistumista ei nimenomaan pidä yrittää estää tai hidastaa. Ei megatrendiä vastaan voi taistella! 

Toisaalta katsotaan, että kaupungistuminen on asia, joka pakottaa Suomen varautumaan ja mukautumaan uusiin vaatimuksiin. Emme olekaan tuuliajolla megatrendin puhurissa, vaan omilla toimillamme on merkittävä vaikutus siihen, minkälaisia muotoja vääjäämätön kaupungistuminen saa. Kaupungistumisen ohjaamisen sanotaan siis olevan välttämätöntä, jotta lopputulos on edes jotenkin tyydyttävä ja kilpailukykyinen. Eräs haastateltava totesi, ettemme voi kaupungistumisen suhteen painaa kaasua tai jarrua, mutta rattia voimme kääntää. Laadukkaan kaupungistumisen katsotaan myös olevan potentiaalisesti hyvinkin positiivinen asia maallemme. 

Nämä näkökulmat ovat suomalaisessa poliittisessa keskustelussa hegemonisoituneet, lujittuneet yleisiksi vallalla oleviksi lähtökohdiksi. Jotkut ovat niistä eri mieltä, mutta lujittuneiden ajatusmallien haastaminen on vaikeaa. Keskustelu kaupungistumisen kulusta, varautumisen välttämättömyydestä ja positiivisesta lupauksesta on siis niin kutsutusti sulkeutunut.

Kaupungistumisesta puhuttaessa toisaalta avautuu uutena tai vaillinaisesti käsiteltynä kamppailuareenana se, miten kaupungistumista käytännössä ja paikallisella tasolla johdetaan. Haastatellut erottavat monia ongelmakohtia ja ryppyjä kaupungistumisen kehityskulussa. Rattia on käännelty miten sattuu. Strateginen johtamisemme on tietyissä kohdin epäonnistunutta, sanotaan. Megatrendiin varautuminen on monen mielestä poukkoilevaa, kuntakenttämme ja muut nk. traditionaaliset rakenteemme ovat auttamatta vanhentuneet eikä kunnollisia kehittämisstrategioita ole. Kaupungitkin rakentuvat väärin, kestämättömästi ja ovat rumia. Kuvaan näitä narratiiveja keskustelun avaumiksi: erilaisia asioita ja kritiikin kohteita nostetaan jatkuvasti pöydälle, kollektiivinen näkemys puuttuu ja monin paikoin keskustelu on vasta käynnistymässä.

Globaalin ja lokaalin erillisyys on silmiinpistävää. Toteankin paperissani, että nimenomaan globaaleiksi mielletyt tai globaaliin skaalaan liittyvät asiat epäpolitisoituvat. Kansalliset tai paikalliset ratkaisumme politisoituvat, eikä löydetä jaettuja näkemyksiä siitä, miten päästä eteenpäin. Tavallaan kyse on laajemmasta kaukaisesta ideaalista ja silmien edessä leviävistä realiteeteista. Esimerkiksi suurimmat kaupungit liitetään herkästi globaaliin skaalaan, irrallisiksi “kansallisista” haasteista. Ongelmat löydetään useammin, mutta ei pelkästään, kaupunkien ulkopuolelta.

Kaupungistumisen uupuvat strategiat?

Tutkimukseni tarkoitus ei ole sanoa, että kaupungistumisesta puhuttaisiin väärin, osoittaa olevamme kriisissä tai vaihtoehtoisesti kiistää ongelmien olemassaoloa. Tutkimukseni kuvaa sitä, millä tavoin asioita rationalisoidaan ja miten kaupungistumisen politiikka rakentuu, ja ehkä auttaa ymmärtämään poliittista venkoiluamme. 

Toteutamme kaupungistumista koko ajan, mutta emme retorisesti ota siitä vastuuta ja keskitymme ongelmien voivotteluun ilman kollektiivista käsitystä siitä, mitä pitäisi tehdä. Näemme suuria ongelmia niin harvaan asutuilla seuduilla kuin esimerkiksi kansalliseen kilpailukykyyn liittyen. Narratiivien perusteella emme ole kyenneet vastaamaan ymmärrykseemme kunnollisesta urbanisaatiosta ja sen hallinnasta. Ongelmat tunnistetaan, mutta jaettu ymmärrys ratkaisuista uupuu. 

Meillä on siis jonkinlainen kollektiivinen ajatus siitä, mitä kaupungistuminen ihanteellisesti on ja miten se toimii, mutta ei yhteistä strategiaa tai ajatusta, miten ihanne toteutetaan. Oikeastaan kaupungistumisen ideaalikin on osin epämääräinen ja hajanainen. Harvasta asiasta ollaan yhtä mieltä. Paitsi siitä, että jonkinlainen kaupungistumiskehitys on väistämätöntä ja olemme jonkinlaisessa kriisissä. Kriisipuhe on muuten klassista depolitisointia.

Tämä otaksuttu kansallinen problematiikka suhteessa näkymykseen globaalin tason väistämättömyyksistä ohjaa tekemään nopeita muutoksia, ja jopa typeryyksiä.

Lisää samasta aiheesta seuraavassa blogissa.

Hyvää kesää!