Blogi: Älä alueellista!

Aluekehittämiseen sisältyy monenlaisia pirullisia ongelmia, joiden ratkaiseminen edellyttää uudenlaista ajattelua. Mikäli vanhat keinot tepsisivät, ei ongelmiakaan olisi. Jostain syystä vanhat konstit kuitenkin usein nostavat päätään poliittisessa keskustelussa, ja ongelmien ratkaisu typistyy niiden lievittämiseksi. Kehittäminen muuttuu tukemiseksi. Osin tätä ilmiötä selittänee politiikan fokuksen lyhytjänteisyys, kun voittoja on saatava heti eikä huomenna.

Timo Reina ja Anna-Kaisa Ikonen kirjoittivat Helsingin Sanomien vieraskynässään (HS 10.12.) työelämän muutoksista ja niiden vaikutuksista valtion työpaikkojen sijoittumiseen. Kirjoittajien ajatuksena on, että koska uudet työn muodot sekä teknologiset ratkaisut ovat kehittyneet mahdollistamaan paikkariippumattoman työnteon, voitaisiin valtion virastoja ja muita työpaikkoja siirtää niitä tarvitseville alueille. Näillä siirroilla eli alueellistamisilla vahvistettaisiin alueiden elinvoimaa ja hyvinvointia.

Etätyö on kirjoittajien mukaan vanhentunut termi, joka kuvaa työn tekemistä etäältä varsinaiseen työpisteeseen nähden. Paikkariippumaton työ taas tarkoittaa sitä, ettei työtehtävää ole lainkaan sidottu mihinkään kiinteään pisteeseen. Töitä voi tehdä mistä lokaatiosta lystää. Ero on pieni mutta silti merkittävä. Koska linkki työtehtävän ja lokaation välillä on nyt katkennut, on tullut mahdolliseksi siirtää työpaikat pois keskuksista, kirjoittavat Reina ja Ikonen.

Reinan ja Ikosen ajattelu suhtautuu vallitseviin tosiasioihin kepeän itsevarmasti ja kriittisesti. Suhtaudun epäillen heidän näkemyksiinsä teknologian mahdollisuuksista. Lisäksi kirjoittajien logiikka liittyen paikkariippumattomien työpaikkojen sijoittumiseen on suorastaan karnevalistinen.

Etätyö on lisääntynyt viime vuosina, ja nykyisin (2017) noin 13% työvoimasta tekee etätöitä viikoittain työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin mukaan. Toisin sanoen 87% työvoimasta ei tee etätöitä viikoittain, mutta mitäs tuosta. Tärkeämpi mittari on päivittäin etätyötä tekevien määrä. Siis niiden, joiden ei syystä tai toisesta ole tarpeellista sitoa itseään tiettyyn lokaatioon tai konttoriin, eli joiden työ on tässä mielessä paikkariippumatonta. Työolobarometrin mukaan näiden henkilöiden osuus työvoimasta on 3%.

Reinan ja Ikosen ajattelun ensimmäinen epäloogisuus on, että mikäli paikkariippumaton työ olisi mahdollista, miksi se ei sitten realisoidu? Asiantuntijoiden pitäisi voida muuttaa kotiseudulleen tai mihin haluavatkaan. Muuttoliike kaupunkeihin voisi tyrehtyä onnellisten työntekijöiden palatessa lapsuutensa maisemiin. Työtä ei kuitenkaan oikeasti voi laajassa mittakaavassa tehdä ilman kiinteää työpaikkaa, ja lisäksi aika monet haluavat asua kaupungeissa. Ikosen ja Reinan väite ei perustu faktoihin, vaan fiilikseen.

Etätöiden ja paikkariippumattoman työn laajaa yleistymistä on ennakoitu jo pitkään. Nämä luulot ovat menneet aika lailla pieleen. Nykyisin etätyön hyödyt kuitenkin ymmärretään, ja ne ovat arvokas tapa rikkoa työnteon haitallista rutinoitumista. Joskus ei vain kiinnosta mennä työpaikalle kuuntelemaan muiden mussutusta, mikäli pitää esimerkiksi keskittyä. Osin etätyön tekeminen liittyy myös työmatkustukseen. Yhä useampi ilmoittaa työolobarometrissa tekevänsä töitä esimerkiksi pitkillä junamatkoilla, jotka ovat myös MDI:n erikoisuus. Etätyö kannattaa. Se parantaa työmotivaatiota, tuo tarvittavaa joustoa itse kunkin työviikkoon ja tuottaa hyviä tuloksia.

Karu fakta on kuitenkin se, että vaikka etätyön mahdollisuudet ja hyödyt ovat työpaikoilla hyvin ymmärretty, täydellisen paikkariippumaton työ ei ole realismia. Päinvastoin, läheisen kanssakäymisen, face-to-face tapaamisten ja työyhteisön olemassaolon tärkeys on lisääntynyt huomattavasti teknologisista vempeleistä huolimatta. On hyvin tiedossa, että teknologinen kehitys oikeastaan vain lisää läheisen vuorovaikutuksen roolia. Esimerkiksi Storper ja Venables (2003) ja vaikkapa Helsinki Symposiumissa puhunut ruotsalaisekonomisti Kjell A. Nordström ovat korostaneet läheisen kanssakäymisen tärkeyttä tuottavuudelle, innovaatioille ja oikeastaan työnteolle ylipäätään. Kun kaikki kirjoitettu tieto on kenen tahansa saatavilla, korostuu kasvokkain siirtyvän kirjoittamattoman tiedon merkitys. Valtion työntekijät eivät ole tässä suhteessa poikkeus.

Oletetaanpa, että kirjoituksen ensimmäinen epäloogisuus selittyy sillä, että teknologia kyllä mahdollistaisi paikkariippumattoman työnteon, mutta työnantajat (eli virastot) eivät vielä tajua sallia sitä, vaan edellyttävät työntekijöiden sijoittumista tiettyihin paikkoihin. Reinan ja Ikosen järkeilyssä työntekijöille pitäisi antaa reilu mahdollisuus valita oman työpaikkansa sijainti, mutta heidän ratkaisunsa on pakottaa nämä sijoittumaan toisaalle kuin nyt. Tätä ei sanota täysin suoraan, mutta alueellisen elinvoiman vahvistaminen nimenomaan työtä siirtämällä on kirjoituksen keskeinen sisältö. Tästä päästään kirjoituksen toiseen epäloogiseen väittämään. Jos asiantuntijatyö on paikkariippumatonta, miksi sen pitäisi väkisin sijaita muualla, kuin missä se nyt sijaitsee? Samassa lyhyessä tekstissään he siis sekä julistavat työn olevan vapautunut alueellisesta sijaintilogiikasta, ja että se pitää sitoa alueisiin. Toisiin alueisiin kuin nyt, mutta silti.

Tosiasiassa olemme nähneet, ettei pakottava alueellistaminen toimi, sillä työntekijät eivät halua muuttaa pois keskuksista. Edes Kuopio ei kelvannut Fimean työntekijöille. Monesti perustellaan, ettei virastojen asiantuntijoiden puolisoille löydy pienemmiltä paikkakunnilta helposti työtä, ja siksi on helpompaa pysytellä suuremmissa kaupungeissa ja usein pääkaupunkiseudulla. Oli muuttohaluttomuuden takana puolisoiden työ tai vaikka urbaanin elämän ja palveluiden kaipuu, on selvää, ettei vanhakantainen alueellistaminen ole ratkaisu. Vielä huonompi ratkaisu on perustella alueellistamisia verhoten ne paikkariippumattomuuteen ja sitoa itsensä loogiseen umpisolmuun tätä tehdessä. Tulen mielenkiinnolla odottamaan kirjoittajien selvitystä alueellistamisista.

Mitä pitäisi tehdä?

Loogisista ja faktuaalisista virheistään huolimatta Reinalla ja Ikosella on käsillään todellinen globaalin tason yhteiskunnallinen ongelma. Globalisaation ja urbanisaation alueita eriarvoistava vaikutus on ollut kriittisten tutkijoiden agendalla jo pitkään. Alueiden ongelmat purkautuvat jo esimerkiksi Ranskassa keltaliivien mielenosoituksina.

Yksinkertaistaen yleinen kritiikki kuuluu, että kaupunkien ja niiden vaikutusvallan kasvuun liittyvä, sekä globaaliin kanssakäymiseen pohjautuva kehitys, teknologisoituminen sekä lisääntyvä tietointensiivisyys ikään kuin poimivat tiettyjä alueita ja kaupunkeja ylös, ja painavat toisia alas. Suurille kaupungeille syntyy eräänlaisia johtoasemia verrattuna syrjäseutuihin, jotka usein menettävät työpaikkojaan rakennemuutosten kourissa. Nämä alueet ja ihmiset jäävät osattomiksi kasvusta, ja samaa polarisaatiota tapahtuu toki myös kaupunkien sisällä. Osattomuus sekä yksilötasolla että alueellisesti aiheuttaa lopulta suuria ongelmia valtioiden yhtenäisyydelle.

Hyvinvointivaltioiden perustehtävä on turvata hyvinvointia erilaisin tulonsiirroin. Tulonsiirrot ovat paitsi väestöryhmien, myös alueiden välisiä. Siinä missä osa asukkaista menestyy toisia paremmin, myös eri alueet ovat aina olleet erilaisessa asemassa kasvun ja tuottavuuden suhteen. Pitkään nämä tulonsiirrot on nähty oikeutettuina, ja järkevinä, joskin niihin liittyy suuria poliittisia latauksia.

Vaikka maallamme ei olekaan varsinaista kaupunkien kasvuun tähtäävää hallitusohjelmaa ja tasausjärjestelmät säilyvät ennallaan, on kaupunkien asema monellakin tapaa erilainen kuin ennen. Helsingin Sanomissa (19.12.) haastateltu taloustieteilijä Jens Südekum näkee, että väestön ja työpaikkojen keskittyminen tapahtuu kuin itsestään, vallitsevien lainalaisuuksien ja politiikan hienosäädön tuloksena, eikä millään valtion mahtikäskyllä. Tätä voidaan kuvata niin kutsutuksi kaupunkiregionalismiksi (Jonas & Moisio 2018), jossa kaupunkien painoarvo kasvaa valtion tuottavina pelinappuloina, kasvun aikaansaajina ja taloudellisen geopolitiikan toimijoina. Suomi, ei pärjää, mikäli emme anna kaupunkiemme kasvaa, sanotaan. Pelkkä kasvu ei myöskään usein riitä, vaan kaupunkiregionalismiin liittyy vahvasti myös tietointensiivisen talouden muotojen tukeminen.

Südekumin mukaan valtioiden olisi syytä taistella kovemmin tätä alueellista eriarvoistumista vastaan. Hän mainitsee keinoina muun muassa “järkevät” alueellistamiset silloin, kun alueellistaminen on mahdollista ja toimivaa, ja työntekijät haluavat muuttaa pois keskuksista. Hän ei anna tässä kohtaa esimerkkejä, eikä niitä ainakaan Suomesta juuri löydy. Konkreettisempi keino Südekumin varastossa on koulutus, joka luo alueille menestymisen edellytyksiä. Kaupunkiregionalistinen kehitys näkyy Suomessakin korkeakoulutusverkon supistumisena ja keskittymisenä.

Voisikin sanoa, että nykyisessä kilpailuun perustuvassa järjestelmässä kaupungistuminen on välttämätöntä, ja myös haluttavaa. Ihmiset haluavat asua kaupungeissa, olivat syyt sille mitkä tahansa. Vannoutuneimmankaan urbanistin ei silti ole syytä ummistaa silmiään kaupungistumisen nurjalta puolelta: väestöltään supistuvien alueiden lisääntyvä eriarvoisuus on oikea ongelma. Reinan ja Ikosen alueellistamisvaatimus toteuttaisi vanhakantaista näkemystä tuotannontekijöiden pakkosiirrosta, mutta tämä ei nykymaailmassa enää toimi. Ei ole toiminut pitkään aikaan, jos koskaan. Mutta miten voisimme realistisesti toteuttaa Südekumin vaateet “periferian” voimavarojen ja potentiaalien valjastamisesta?

Mitään patenttivastausta ei ole. On kuitenkin selvää, että vastausten löytymiseksi on ensin ymmärrettävä ongelmien luonne. Alueellistamiset eivät ota kantaa laajemman urbanisaatiokehityksen tarkasteluun, vaan taistelevat vain tuulimyllyjä vastaan. Urbanisaatio ja alueiden eriarvoistuminen ovat ilmiö, jota ei voi ratkoa territoriaalisesti tuotantopanoksia siirtelemällä. Ilmiöpohjainen ongelma vaatii ilmiölähtöistä politiikkaa.

Hierarkkisessa monitasohallinnossa on luontevaa tehdä territoriaalista, eli yleensä hallintoalueisiin perustuvia päätöksiä, mutta tämä yksinkertainen ajattelutapa ei toimi saman ongelman toisaalla aiheuttaessa positiivista ja toisaalla negatiivista kehitystä. Tarvitaan urbanisaation huomioivaa politiikkaa, joka ei perustu vain kaupunkialueiden tai maaseudun tukemiseen ja vastakkainasettelun hyödyntämiseen poliittisen vaikutusvallan keräämisessä.

Alueiden on pystyttävä uudistumaan ja kohtaamaan tulevaisuuden haasteet ja vaatimukset. Niiden on kehityttävä, uudistuttava ja nykyaikaistuttava, löydettävä paikkansa arvonmuodostusketjuissa ja globaaleissa virroissa. Väestöään menettävien alueiden on joka tapauksessa muutettava toimintatapojaan, kehitettävä yhdyskuntarakenteitaan ja löydettävä tuottavia ratkaisuja pelkkien tulonsiirtojen kasvun sijaan. Alueita pitää näissä pyrkimyksissä tukea, mutta järkevästi, eikä taantuvaa nykytilaa ylläpitäen. Se, miten alueellisiin kehityseroihin vastataan, on lopulta arvokysymys. Ylipäänsä yhteiskunnan on kyettävä uudistumaan nopeammin, olivat valitut keinot lopulta mitkä hyvänsä.

Ilppo Soininvaara

Lähteet:

Jonas, A. E., & Moisio, S. (2018). City regionalism as geopolitical processes: A new framework for analysis. Progress in Human Geography, 42(3), 350-370.

Storper, M., & Venables, A. J. (2004). Buzz: face-to-face contact and the urban economy. Journal of economic geography4:4, pp 351-370.

Työ- ja elinkeinoministeriö (2018). Työolobarometri 2017, ennakkotiedot. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työelämä 3/2018. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160557/TEMrap_3_2018_Tyoolobarometri.pdf