Blogi: 10 vuotta hekumaa, 10 vuotta korpitaivalta – mitä seuraavaksi kaupunkipolitiikka?

Istuessani Kanavarannan hipsterihenkisessä paikassa lounaalla lukemassa eilistä Maaseudun tulevaisuutta aukeaa jokaiselta aukeamalta juttuja kaupunkipolitiikasta ja maakuntauudistuksesta: ’EU:ssa Helsinki ei pääsisi C21-joukkoon’, Pentti Mäkisen ansioitunut yliö: ’Kuntien ja maakuntien vastakkainasettelua ei tarvita’ jne. Elämme aluepoliittisen keskustelun ruska-aikaa, värikästä ja tuulista. C21 on jyrähtänyt, Antti Rantakokko esittänyt ajatuksensa T50 joukon eli seutukaupunkien vahvistamiseksi. Ajatukset palavat ammatillisen uran alkuvaiheille kahden vuosikymmenen taakse. Tuolloin kaupunkipolitiikka oli rantautumassa ensimmäistä kertaa Suomeen. Silloin käytiin viimeksi hyvää kaupunkipoliittista keskustelua. Mitä oikein tapahtui?

Eurooppalainen kaupunkipolitiikka 90-luvulla ponnisti suurten maiden intresseistä. Siihen yhdistyi brittiläinen ajattelu talouden vahvistamisesta, ranskalainen ajattelu sosiaalisesta koheesiosta ja saksalainen ajattelu ympäristöllisesti kestävästä kehityksestä. Sillä kehikolla sitä myös Suomeen ajettiin. En tiedä kuinka julkinen salaisuus oli, mutta kyse oli massiivisesta massivirrasta. EU oli laajentumassa. Itäinen Eurooppa tulisi vaatimaan ylisukupolvista rahoitusta päästäkseen kehityksessä edes lähemmäksi samaa viivaa läntisen puolen kanssa. Tuet olivat suuntautumassa uusille alueille. Ainakin eurooppalaisilla käytävillä supistiin, että ”Vanha Eurooppa” halusi käynnistää kaupunkipoliittisen keskustelun ohjatakseen ainakin osan rahavirrasta Länsi-Euroopan vanhoihin kaupunkeihin, poispäin Pustilta. Suomi oli juuri liittynyt EU:hun ja oli kova työ ylipäätänsä saada EU huomaamaan, että kartoissa olisi hyvä näkyä myös Tanskan pohjoispuolisia osia. Eurooppalainen kaupunkipoliittinen ajattelu ei oikein istunut suomalaiseen makuun. Kaupunkipoliittinen keskustelu saikin myös vahvasti suomalaisen twistin, kun myös kehikkoon lisättiin osaamisperusteisuus. Nokia oli elämänsä nousukiidossa, huuma kuumimmillaan ja Oulun ihme kliimaksissa. Osaamisvetoinen kasvu oli saanut Osaamiskeskuksen (OSKE) muodon, mutta viisi voittajaa oli monien mielestä kansallisesti liian vähän. Kaupunkiverkkotutkimukseen pohjautuen toiminnallisesti merkittäviksi kaupunkiseuduiksi määrittyi 35 kaupunkiseutua, ja sen pohjalta kaupunkipoliitiikka sai Aluekeskusohjelman (AKO) muodon. Yhtäältä huolehdittiin kansallisesti kattavasta kaupunkiverkosta, ja toisaalta vahvistettiin strategisia ja toiminnallisia kaupunkiseutuja. Suomi oli hyvin seurattu maa 2000-luvun alkuvuosina kaupunkipolitiikassa. Kaupunkiverkkoa tutkittiin EU:n tasolla, rakennettiin Urban Agendaa, kaupungeista keskusteltiin kasvun moottoreina. Mutta silti itälaajentuminen Euroopassa ja PARAS-hanke Suomessa taittoi kaupunkipoliittisen terän. Viimeistään siinä vaiheessa kun kansalliset ohjelmat lakkautettiin, koheesiokohina peitti alleen kilpailukyvyn pohtimisen. Maailmanlaajuinen talouslama oli viimeinen portti kaupunkipolitiikan 10-vuotiselle korpitaipaleelle. Suomessa kaupunkipoliittisen korinan lopetti vahvoihin kaupunkivetoisiin peruskuntiin perustuneen mallin karilleajo.

Niin, siis kymmeneen vuoteen ei kaupunkipolitiikasta puhuttu juuri muualla kuin korpiseminaareissa. Kolmatta syksyä sai tällä hallituskaudella odotella, mutta viime viikkoina keskustelu kaupungeista ja alueista on ryöpsähtänyt liikkeelle lähes tulvarajoille saakka. Kaupunkejahan ei mainittu sanallakaan hallitusohjelmassa. Syitä olisi ollut. Vettä myllyyn kaatoi Vapaavuori suoranuottisella ja raskaslavettisella puheellaan maakuntauudistuksesta. Ministeriaikanaan Vapaavuori osoitti jo kiinnostusta erityisesti metropolipolitiikkaan mutta myös kaupunkipolitiikkaan. Ja kun Vapaavuori valitsee kohteensa, saa se tuta.

Torstaina 12.10. julkaistiin Rantakokon Antin selvitys seutukaupungeista, jotka toivottavasti lanseerataan pian nimellä T50. Kysymys on niistä toimenpiteistä, joilla noin 50 maakuntien kakkos- ja kolmoskaupunkia – ja jotka ovat pääsääntöisesti alle 50 000 asukkaan kaupunkeja – voivat myös toimia kasvun moottoreina. Mutta olennainen kysymys on myös niiden toimiminen aluekeskuksisina, omien strategisten ja toiminnallisten alueidensa palvelukeskuksina ja 2. asteen koulutuksen ja ammattikorkeakoulutuksen pieninä osaamiskeskuksina. Antti ehdotti mm. seutukaupunkien ohjelmaa, verkostoitumista, monimuotoista kaupunkipolitiikkaa. Iski kivat fläsärit edelliseltä kaupunkipoliittiselta kultakaudelta.

Nyt kyse on siitä, mikä on kaupunkien suhde ja yhteys maakuntaan. Ja kuten yhdestä suusta todetaan, ei vastakkainasettelu vie keskustelua mihinkään. Toistasataatuhatta kampaviineriä on pupellettu tämän kysymyksen ympärillä, mutta vieläkään ei osata sanoa, miten riitapinnoista tulee yhdyspintoja. Jenni Airaksinen on tuonut Pähkinäsaaren rauhan rajaa esiin monessa yhteydessä. Ja kuinka oikeassa hän jälleen onkaan. Itä- ja Pohjois-Suomessa maakunnat ovat todennäköisesti isommassa ja merkittävämmässä roolissa elinvoiman vahvistamisessa ja hyvinvoinnin varmistamisessa kuin mitä Etelä- ja Länsi-Suomessa. Yhtälö vaikuttaa kohtalaisen yksinkertaiselta: mitä isompi kaupunki maakunnasta löytyy, sitä suurempi valmius ja rooli kaupungeilla voi olla erilaisissa kasvupalveluissa ja strategisessa kehittämisessä. Mutta Rantakokon viitoittamalla tiellä kannattaa muistaa myös pienemmät kaupungit – roolia ja tilaa on annettava valmiuksien mukaan. Pähkinäsaaren rauhan rajaa on siis katsottava kaleidoskoopin läpi. Erilaisilta alueilta löytyy erilaisia valmiuksia ja kyvykkyyksiä.

Maantieteelle emme voi mitään, väitetään. Höpö höpö. Pienemmätkin paikat kytkeytyvät erilaisiin kansallisiin ja kansainvälisiin verkostoihin suoraan, ei isomman keskuksen kautta. Maailma on auki. Toisaalta maantiede ja paikka on tärkeämpiä kuin koskaan aiemmin. Kovien tekijöiden lisäksi alueiden houkuttelevista viehkoustekijöistä tulee perusteita asukkaiden ja sitä kautta yritysten sijaintipäätöksille. Verkostoissa ja pöhinäpaikoissa virtaavat ja törmäävät parhaat ajatukset ja käytännöt. Näitä voidaan vahvistaa kansallisen kaupunkipolitiikan kautta. Nyt voisi taas vetää 10 vuotta sillä linjalla.

Janne Antikainen