Blogi: Osaammeko rakentaa, kun meillä menee hyvin?

Tunnustaudun villiksi, toivon mukaan kuitenkin jaloksi villiksi, vaikken ole varma laadustani. Elän keskellä luontoa, metsän ja järven sylissä. En osaisi enää asua kivikatujen varrella, en kaipaa sirkushuveja. Kuhmo-talo tarjoaa miun maun mukkaan kaikkea mitä kaipaan, pääsiäisenä Kuhmo big bandin upeine solisteineen, tänään nykytanssia, kesällä maailman parasta musiikkia.

Jos joudun Espooseen, saan kaupunkinäkymistä mahanpuruja. Samanlaisia kipristyksiä tunnen Oulussa, jonka keskustasta on tullut lasipalatsien ghetto. Kun hiljan ajelin lapsuuteni sukulointipaikkakunnan Kuusamon keskustan läpi, olin ajaa lyhtypylvääseen. Niin paljon uudisrakennukset olivat turmelleet lapsuudesta mieleen jäänyttä harmonista taajamamaisemaa.

Kirjoittamista aloittaessani sain seurata komean tuulihaukkakoiraan kylpemistä järven rantaporeessa. Nyt hyppivät toiveikkaat peipot, järripeipot, räkätti- ja mustarastaat vielä haravoimattomalla pihalla etsien murkinaa nurmelta. Näkyjä en vaihtaisi viereen rakennetun kerrostalon mehiläispesäseinään.

Muistetaanko rakentaessa ympäristöä ja ihmisen tarpeita?

Espoolla, Oululla ja Kuusamolla menee hyvin. Iso osa ihmisistä haluaa asua tai joutuu asumaan taajamissa, ja etenkin nuorimukset kaipaavat sirkushuveja.

Tiedän kantahelsinkiläisten ystävieni kipuilevan samoista syistä stadin rakentamisesta. Kaikki, mitä rakennetaan, ei ole kaunista.

Mihin on kadonnut kunnianhimo suomalaisesta taajamarakentamisesta? Kun rahaa on, yrityksiä syntyy ja uutta rakennetaan, unohtuuko kauneus.

Ihmiselle ympäristö, paikan henki määrittää elämisen laatua. Luonnon ja lähiluonnon merkitystä hyvinvoinnille on maailmalla tutkittu ja tärkeäksi havaittu.

Kuuluisimmat arkkitehtimme kuten Alvar Aalto, Wivi Lönn, Aino Aalto, Eliel Saarinen, Jyrki Tasa ja Ferdinand Salokangas ajattelivat kauneutta luodessaan aina myös sitä ympäristöä, johon suunniteltu rakennus asettuu. Myös ihmisen kauneuden ja valon tarve näkyy heidän töissään, kuten Wivi Lönnin koulurakennuksissa ja Aallon maailmankuuluissa töissä, Paimion parantolassa ja Rovaniemen Lappia-talossa ja kirjastossa.

Monet Suomen taajamista ovat syntyneet vesireittien varsille, joille luonto on antanut upeat kehykset. Kauneutta onneksi on. Pidän Heinolasta, Oulun Pikisaaresta, Tampereesta, vaikka radanvarren puurajan unohtaneet pilvenpiirtäjät sielua riipivätkin. Sotkamo, Kuhmo ja Kajaani ovat onneksi säilyttäneet joki- ja järvimaisemiensa auvoisuuden.

Ehkä kuitenkin kauneimmat näkemäni kylät olen nähnyt Välimeren maissa. Kivisten ikivanhojen talojen sekaan ei ole saanut rakentaa mitään muuta kuin historiallisen tyylin mukaista. Suloisin esimerkki tästä on Kyproksella sijaitseva Pano Lefkara (kuvassa).

Sain muuan vuosi sitten opastaa arkkitehtiylioppilaita kotikaupungissani Kuhmossa. Ilokseni kuulin nuorten intomielten nimeävän useita rakennuksia arkkitehtuurin helmiksi. Sodassa tuhoutuneen Kuhmon kirkon kuoromies Heikki Klemetti vaati arvovallallaan rakennettavaksi alkuperäisen kaltaiseksi. Engelin suunnittelema kirkontorni onneksi säilyi sodan tuhoilta. Valmistuessaan Jyrki Tasan suunnittelema Atalante-kirjasto muodostui eurooppalaisten arkkitehtien pyhiinvaelluskohteeksi, ja Kuhmo-taloa tyylikkäämpää kulttuuritaloa saa hakea. Tuupalan puuelementtikoulun estetiikka ei ehkä kaikkien silmää miellytä, mutta koulukkaat ja opettajat sitä kyllä rakastavat. Ensimmäiset tutkimusviitteet puurakenteiden terveellisyydestä kertovat hyvää. Juminkeko-säätiön nimikkorakennus ja uudisrakennus Koppanen toivat hienon lisän kulttuurikaupungin rakennuskantaan.

Miksi kauneus katosi kaupungeista?

Onko käynyt niin, että ihanassa maassamme suomalainen byrokraattiviha on johtanut kaupunkisuunnittelun ja rakennustarkastuksen löpsähtämiseen? Onko käynyt niin, että tuottavuus, tehokkuus ja lopulta seteliselkärankaisuus määrittelevät yhä urbanisoituvan Suomen kansan asumis- ja työskentely-ympäristön normit? Kenen sana lopulta painaa eniten, arkkitehdin, rakennusliikkeen vai rahan?

Kokenut rakentaja tuumi kerran, etteivät rakennusliikkeet rakenna puusta, lasista ja betonista vaan rahasta.

Miten nykyistä huomattavasti köyhempi Suomi synnytti Helsingin historiallisen keskustan ja kauniit jugend-korttelit? Pitkin Suomea seikkaillessani on jäänyt mielikuva siitä, että mitä ”paremmin” paikkakunnalla menee, sitä ankeampia rakennuksia pykätään.

Onko käynyt niin, että niillä paikkakunnilla, joilla on mennyt lujaa, rakentaminen on karannut omille teilleen? Mitään hanketta ei ole haluttu hidastaa, vaikka lopputulos on ollut aavisteltavissa rumaksi.

Kunnilla on kaavoitusmonopoli. Tohdimmeko me verojamme rakastavat veronmaksajat edellyttää sekä julkiselta että yksityiseltä rakentamiselta viime vuosikymmenten tyylin vaihettumista kauniimmaksi? Mitä pitäisi tehdä?