Blogi: Mikä uhkaa suurten yliopistokaupunkien kasvua?

Olemme julkaisseet kevään aikana väestöennusteet kolmessa aallossa suurille kaupunkiseuduille (10), maakunnille (18) ja maakuntakeskuksille (23). Media on nostanut vahvasti esille vain kolme kasvavaa kaupunkiseutua ja väestönkehityksen ääripäät. Yksi tärkeä aluetyyppi, yliopistokaupungit, on jäänyt katveeseen julkisessa keskustelussa, ja erityisesti suurten yliopistokaupunkien väestönkehitys 2030-luvulla.

Tampere, Turku, Oulu ja Jyväskylä esimerkkeinä kasvavat merkittävästi 2020-luvulla

Kun tarkastellaan Helsingin jälkeen neljää suurinta yliopistokaupunkia eli Tamperetta, Oulua, Turkua ja Jyväskylää, havaitaan kaupunkien kasvussa yhteisiä piirteitä. Kaikkien näiden kaupunkien väkiluku näyttää kasvavan ennusteen mukaan merkittävästi vuosien 2018–2040 aikana. Fakta on, että lähes kaikki kasvu tapahtuu 2020-luvun aikana. 2030-luvulla kaikkien kaupunkien kasvu uhkaa jäädä alle 2 %:iin, ja vuoden 2035 jälkeen kasvu on enää muutaman promillen luokkaan (Jyväskylässä väki uhkaa vähetä jo tässä vaiheessa). Suurista kaupungeista Helsingin, Espoon ja Vantaan kasvu jatkuu vahvana edelleen 2030-luvulla.

Neljän suuren yliopistokaupungin väestönkehitys 2018-2040, indeksi 2018=100

Väestönkehityksen kaksoishaaste

Suurten yliopistokaupunkien kasvu uhkaa törmätä ilmiöön, jonka olen nimennyt ”väestönkehityksen kaksoishaasteeksi”. Kaksi eri väestönkehityksen ilmiötä vaikuttaa samanaikaisesti 2030-luvulla suurissa yliopistokaupungeissa, ja vie pohjan vahvan kasvun edellytyksiltä. Yksinkertaistettuna kaksi kolmesta väestönkehityksen osatekijästä uhkaa sakata suurissa yliopistokaupungeissa. Ensiksi, luonnollinen väestönlisäys muuttuu negatiiviseksi muun maan tavoin. Toiseksi, muuttovoittojen määrä vähenee radikaalisti aiemmasta kehityksestä.

Suurten yliopistokaupunkien kasvu on perustunut erittäin vahvasti muuttovoittoihin nuorista 15–24-vuotiaista, joista kaikki yliopistokaupungit saavat suuria muuttovoittoja, kun taas muissa ikäryhmissä muuttotappiot ovat joko todella suuria tai muuttovoitot hyvin vähäisiä. Koska syntyvyys on ollut 2010-luvun aikana alhaisella tasolla, ovat tulevat nuorten ikäluokat 2030-luvulla nykyistä suppeammat. Suuriin yliopistokaupunkeihin muuttavia tulee olemaan huomattavasti nykyistä vähemmän 2030-luvulla, jos oletetaan, että vastaava osuus ikäluokasta on altis muuttamaan myös tulevaisuudessa. Koska suurten yliopistokaupunkien muuttotappiot kohdentuvat pääosin nuoriin aikuisiin (25–34-vuotiaat), eivät kaupungeista lähtevien määrät vähene vielä 2030-luvulla pienempien ikäluokkien johdosta. Tämä johtaisi joko erittäin vähäisiin muuttovoittoihin tai jopa muuttotappioihin suurissa yliopistokaupungeissa.

Jäljelle jää vain nettomaahanmuutto, joka riittää pitämään väestönkehityksen positiivisena tai estää merkittävän supistumisen. Nettomaahanmuutto nykytasolla ei yksin riitä vahvaan kasvuun. Jos suuret yliopistokaupungit haluavat tavoitella merkittävää kasvua 2030-luvulla, on vaikutettava väestönkehityksen kaikkiin osatekijöihin. Väestönkehityksen osatekijät ovat luonnollinen väestönlisäys (syntyvyys ja kuolleisuus), maan sisäinen muuttoliike (kuntien välinen tulo- ja lähtömuutto) ja kansainvälinen muuttoliike (maahan- ja maastamuutto).   Näistä kuolleisuuteen vaikuttaminen on pitkälti kaupunkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Lisäksi maastamuuton merkitys alueen väestönkehitykselle on suhteellisen vähäinen. Ennustettua suuremman kasvun saavuttamiseksi suurten yliopistokaupunkien tulisi yrittää vaikuttaa syntyvyyteen, maan sisäiseen tulo- ja lähtömuuttoon sekä maahanmuuttoon.

Syntyvyyden lisääminen vähentäisi luonnollisen väestönlisäyksen negatiivisuutta, mutta ilman hedelmällisyysasteen kasvamista muualla maassa 2030-luvun muuttoliikkeeseen liittyvät haasteet eivät muutu. Syntyneiden määrän pitäisi kasvaa jo pian, sillä suurin osa 2030-luvulla suuriin yliopistokaupunkeihin muuttavista ovat jo syntyneet. Lisäksi hedelmällisyysasteen nosto kaupungin työkalupakilla voi osoittautua haastavaksi, ja on vaikea esittää konkreettista varmaa keinoa syntyvyyden kasvattamiseen.

Ratkaisuna veto- ja pitovoiman lisääminen

Kaupungin vetovoimaisuutta kasvattamalla on mahdollista lisätä tulomuuttojen määrää: jos saadaan nykyistä suurempi osa ikäluokasta tulomuuttamaan omalle alueelle, muuttovoitot pysyisivät ennustettua suurempana. Toisaalta on oletettavaa, että kaikki suuret yliopistokaupungit (ml. pääkaupunkiseutu) yrittävät kasvattaa vetovoimaisuuttaan. Tällöin ”pienemmästä kakusta” ei riitä kuin vetovoimaisimmille ja houkuttelevimmille kaupungeille. Samalla nykyistä korkeampi muuttoalttius yliopistokaupunkeihin johtaa muun maan entistä voimakkaampaan supistumiseen. Haasteena on kuitenkin suurten yliopistokaupunkien ulkopuolisen maan nuoren väestön erittäin merkittävä supistuminen laskeneen syntyvyyden ja pitkään jatkuneen muuttoliikkeen johdosta. Tämä tarkoittaa, että lisää tulomuuttajia pitäisi saada muista suurista yliopistokaupungeista tai pääkaupunkiseudulta.  Erityisen haastavaa tulomuuton määrän lisääminen tulee olemaan Oulussa, joka saa muuttovoittoja merkittävässä määrin lähinnä Lapista, Kainuusta ja muun Pohjois-Pohjanmaan alueelta samalla, kun Oulu kärsii muuttotappiota kaikille muille suurille yliopistokaupungeille.

Kolikon toinen puoli on kasvattaa alueen pitovoimaisuutta eli vähentää lähtömuuton määrää. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi, että nykyistä suurempi osa alueella valmistuneista jäisi opiskelukaupunkiinsa eli käytännössä pääkaupunkiseudulle kohdistuvan nuorten aikuisten muuttoliikkeen vähenemistä. Tätä voisi pitää ehkä optimaalisimpana tapana ratkaista 2030-luvun uhkaava taittuva väestönkehitys: kun suurempi osa nuorista aikuisista jäisi opiskelupaikkakunnalleen, todennäköisyys muuttaa myöhemmin laskisi merkittävästi ja syntyneiden määrät kasvaisivat, sillä suurin osa syntyvistä lapsista syntyy tähän ikäluokkaan kuuluville henkilöille. Avaimia pitovoiman kasvattamiseen suurissa yliopistokaupungeissa ovat koulutusta vastaavat työtilaisuudet alueen työmarkkinoilla ja hyvä saavutettavuus etenkin pääkaupunkiseudun suunnasta. Lisäksi erilaiset pehmeät pitovoimatekijät tukevat alueelle jäämistä.

Eniten liikkumavaraa tuo maahanmuuton lisääntyminen

Viimeinen ennustettua vahvemman kasvun tarjoava väestönkehityksen osatekijä on maahanmuuton määrän kasvattaminen. Maahanmuutto tarjoaa eniten liikkumavaraa suurille yliopistokaupungeille, sillä toisin kuin maan sisäisessä muuttoliikkeessä, muuttoalttiiden ikäluokkien koko ei ole pienentynyt merkittävästi, jolloin kaupungit eivät kilpaile keskenään yhdestä pienenevästä muuttajien poolista. Kuitenkin myös maahanmuuton lisäämiseen liittyy haasteita, joista keskeisin liittyy pitovoimaan. Maahanmuuttajat ovat kantaväestöä muuttoalttiimpia hakeutumaan pääkaupunkiseudulle. Maahanmuuton hyöty muiden yliopistokaupunkien väestönkehityksen kannalta jää vähäiseksi, jos maahanmuuttajat asuvat vähän ajan kuluttua pääkaupunkiseudulla. Tämän lisäksi etenkin korkean inhimillisen pääoman muuttajista on jo nyt kova kilpailu maan sisällä. Lisäksi kansainvälisessä muutossa etenkään osaajista ei kilpailla vain kansallisessa kontekstissa, vaan myös kansainvälisessä kontekstissa. Kilpailu etenkin korkean osaamistason maahanmuuttajista tulee oletettavasti vain kasvamaan tulevaisuudessa, ja tällöin suurten yliopistokaupunkien tulee pohtia myös asemaansa kansainvälisessä kontekstissa.

Väestöennusteet perustuvat oletuksiin. Tulevaisuus sisältää aina epävarmuustekijöitä. Väestöennuste on pitkälti jo tapahtuneista trendeistä olettamien johtamista. On mahdoton sanoa varmasti, miten esimerkiksi asumis- ja muuttopreferenssit kehittyvät tulevaisuudessa puhumattakaan esimerkiksi teknologisen kehityksen tai suurten investointien vaikutuksista väestönkehitykseen. Toisaalta väestöennuste näyttää tulevan kehityksen suunnan, jos mikään ei muutu ja kaikki jatkuu ennallaan. Väestöennuste tarjoaa mahdollisuuden varautua ja reagoida omaehtoisesti tulevaan kehitykseen.

Rasmus Aro