Näkökulmia kotiseutulahjoitukseen: Kannatuskuntalaisuudesta resursseja maaseudun kehittämiseen

Tässä blogissa Ari-Veikko Anttiroiko valottaa japanilaisen kotiseutulahjoitusmallin taustoja kotiseututunteen ja kuntalaisuuden näkökulmasta. Sen jälkeen hän pohtii sitä, millainen merkitys näillä ulottuvuuksilla on mallin soveltamisessa Suomen oloihin. Erityisenä käsitteellisenä kiinnekohtana kirjoituksessa on kannatuskuntalaisuus eli sellainen vapaaehtoinen ”jäsenyys” johonkin muuhun kuin omaan asuinkuntaan, jonka myötä henkilö voi samalla tukea kyseistä kuntaa lahjoittamalla rahaa tai muita resursseja. Kyse on viime kädessä siis ajattelutavasta, jossa yhdistyvät harvaan asuttujen alueiden kuntien vapaaehtoinen tukeminen, monipaikkainen tai hajautunut kuntalaisuus sekä alusta, joka mahdollistaa kannatuskuntalaisuuden toteuttamisen. Viimeksi mainittuun liittyen käsittely sivuaa digitalisaatiota ja alustataloutta, joilla on tärkeä rooli Japanin kotiseutulahjoitusmallin toimeenpanossa.

Lähikuva huurteessa olevista kasveista, jonka taustalla on järvimaisema.

Kuntalaisuus ja hajautuva arki

Kuntalaisuus on yksi kotiseutulahjoituksen taustalla vaikuttavista tekijöistä. Se on ollut myös japanilaisen mallin taustalla vaikuttava tekijä. Nimittäin japanilaisessa mallissa kunnan asukas lahjoittaa maksettavaksi tulevista veroistaan verovähennyskelpoisen lahjoituksen muodossa pienen osan toiselle kunnalle. Ideaalisesti kyse on nykyisen asuinkunnan ja synnyinseudun suhteesta, mutta tosiasiassa tämä suhde ei näyttele mallin toiminnassa lopulta kuitenkaan kovin merkittävää osaa. Ihmisten suhteessa synnyinseutuun tai lapsuuden paikkakuntaan on yleensä tavalla tai toisella tunnepitoinen, mistä ainakin joidenkin kohdalla nousee myös halu auttaa entistä asuinkuntaa. Kuten edellä kävi ilmi, käytännön tasolla Japanin mallissa kotiseutulahjoitusten tekeminen ankkuroituu kuitenkin varsin harvoin kotiseuturakkauteen. Tunnesiteiden ohella tällaisia jäsenyyksiä määrittävät myös käytännöllisemmät asiat, mistä hyvä esimerkki on Suomessakin käyty keskustelu kaksoiskuntalaisuudesta – siis lähinnä kunnan asukkaan oikeuksien ja velvollisuuksien laajentaminen asuinkunnan lisäksi kesäasunnon sijaintikuntaan – ja monipaikkaisuudesta.

Jokaisen suomalaisen luonnollisen henkilön on kuuluttava jäsenenä johonkin kuntaan eli poliittis-hallinnollisesti määriteltyyn kuntayhteisöön. Yksityishenkilö, jonka kotikuntalaissa tarkoitettu kotikunta kyseinen kunta on, on kunnan jäsen. Lähtökohtaisesti kaikki kunnassa pysyvästi asuvat asukkaat – kuntalain (410/2015) 3 §:ssä mainitut ”kunnan asukkaat” – ovat aina kunnan jäseniä. Kunnan jäsenyys muodostuu tämän lisäksi oikeushenkilöiden kotipaikan ja myös omaisuuden perusteella, joskin po. jäsenyys on luonteeltaan hiukan erilaista kuin luonnollisten henkilöiden vakituisen asuinpaikan perusteella määrittyvä jäsenyys. Esimerkiksi oikaisuvaatimuksen ja kunnallisvalituksen voi tehdä kuka tahansa kunnan jäsen, siis myös oikeushenkilö. Niin ikään kaikkien kunnan jäsenten velvollisuuksiin kuuluu esimerkiksi veronmaksuvelvollisuus. Toisaalta nimenomaan kunnan asukkaiden oikeuksiin kuuluu mm. oikeus asettua ehdolle kunnallisissa vaaleissa, jos vaalikelpoisuuden edellytykset täyttyvät. Niin ikään tietyt palvelut ovat käytännössä vain asukkaiden käytössä (huom. sote-palvelujen uudelleenorganisointi hyvinvointialueiden toimesta vuodesta 2023 lähtien).

Kuntalaisuus on lähtökohtaisesti paikkaan sidottu institutionaalinen ja samalla yksilön institutionaalista asemaa kuvaava käsite. Se on kuitenkin suhteellistunut yhä enemmän ihmisten ajattelutapojen ja arjen prosessien kuin myös julkisen hallinnon ja yleisemminkin yhteiskunnallisten suhteiden ja rakenteiden muuttuessa. Elämä oli kirjaimellisesti ”paikallisempaa” perinteisessä maatalousyhteiskunnassa, kun taas nykyisin yhä useammat arjen, opiskelun, työelämän ja vapaa-ajan prosessit toteutuvat yksilöiden näkökulmasta monipaikkaisesti. Yhteyksiä hoidetaan enemmän digitaalisesti ja toisaalta liikkuminen paikasta toiseen on helpottunut. Tämä on johtanut delokalisaatioon eli paikkamääräytyneisyyden heikentymiseen.

Hajautuneet arjen ja työelämän prosessit ovat omiaan hajauttamaan myös kuntalaisuuden ideaa. Mitä tarkoittaa kunnan jäsenyys tilanteessa, jossa ihmisellä on asuinkuntansa lisäksi tiiviitä yhteyksiä lapsuuden, harrastusten, perhesuhteiden, vanhempien asuinpaikan, oman kesämökin, työn ja opiskelun kautta moniin muihin paikkakuntiin? Mitä tämä merkitsee tunteiden tasolla ja toisaalta käytännölliseltä kannalta? Miten julkinen hallinto reagoi näihin muutoksiin ja miten se heijastuu vaikuttamiseen, verotukseen ja palvelujen käyttöön?

Kannatuskuntalaisuus ja “ei tehdä tästä nyt numeroa” -eetos

Jos kotiseutulahjoitustyyppisestä mallista jätetään pois sen verotuksellinen ulottuvuus ja mallin käyttöä motivoivista tekijöistä korostetaan kotiseututunnetta tai halua auttaa resurssipulasta kärsiviä harvaan asutun maaseudun kuntia, päädytään tuen muotoon, jota voidaan kutsua kannatuskuntalaisuudeksi. Olennaista tässä on se, että asiaa tarkastellaan kunnan jäsenyyden tai identifioitumisen kautta yksilön näkökulmasta. Lisäksi asetelmassa kunnan jäsenyys korvataan väljemmällä osallisuudella, joka muistuttaa järjestökentällä yleistä kannatusjäsenyyttä.

Kannatusjäsenyyden idea tulee yhdistystoiminnasta. Kyseessä on erityinen jäsenyyden muoto, joka eroaa yhdistysten varsinaisesta jäsenyydestä. Kannatusjäsen ei voi yleensä osallistua päätöksentekoon – kannatusjäsenellä ei ole yleensä puhe-, ääni- tai läsnäolo-oikeutta yhdistyksen kokouksissa – eikä saa tavanomaisia jäsenetuja. Tällaisella jäsenyydellä voidaan lähinnä taloudellisen tuen muodossa edistää yhdistyksen toimintaa tai edistää sen pyrkimyksiä. Kannatusjäsenmaksu on yleensä muutaman kymmenen euroa vuodessa tai esimerkiksi puolet varsinaisesta jäsenmaksusta. Nämä määritellään aina yhdistyskohtaisesti. Sillä ei välttämättä saa mitään erityisiä etuja, mutta jotkut yhdistykset tarjoavat kannatusjäsenille pääsyn esimerkiksi järjestön sivustolle tai sähköiseen lehteen tai oikeuden osallistua yhdistyksen tilaisuuksiin. Usein kannatusjäsenhankinta suunnataan yrityksille ja yhteisöille, joiden kannatusjäsenmaksu on suurempi kuin luonnollisten henkilöiden vastaava maksu. Se voi olla useampia satoja euroja vuodessa. Se voi myös määrittyä joustavasti maksuhalukkuuden mukaan. Joillakin yhdistyksillä on käytäntönä ilmoittaa kannatusjäsenyydestä yhdistyksen verkkosivuilla, mikä tuo jäsenyydelle näkyvyyttä. Kokoavasti todettuna kannatusjäsenyys on pääsääntöisesti vastikkeetonta taloudellista tukea tietylle organisaatiolle tai kampanjalle. Sen, onko kannatusjäsenyydessä oikeudellisessa mielessä kysymys rahankeräyksestä vai jäsenhankinnasta, ratkaisee kannatusjäsenyyden luonne, edut ja velvollisuudet.

Kannatuskuntalaisuudessa huomio kiinnittyy institutionaalisesti määriteltyä kuntalaisuutta väljemmin yhteisöllisyyteen ja erilaisiin paikka- tai aluesidoksiin, joiden määrittely on joustavaa ja monia jäsenyyksiä mahdollistavaa.

Tämä joustavuus pätee sekä jäsenyyden paikkasidonnaisuuteen että sen institutionaalisiin muotoihin. Kannatuskuntalaisuus rakentuu pääasiassa joko identiteetti- tai tunnepohjaiseen (esim. kotiseututunne) tai toiminnalliseen (esim. mökkikuntalaisuus) kiinnittymiseen. Niiden erot eivät aina ole tarkkarajaiset. Erityinen osallisuuden ja yhteisöllisyyden tunne syntyy lähinnä vain sellaisissa tapauksissa, joissa lahjoittajia sitoo yhteen sama arvoperusta, tunneperäinen kiinnittyminen paikkakuntaan tai asiaperusteisesti määrittynyt osallisuuden tai hyvän asian edistämisen tuottama tunne, kuten vaikkapa eläintensuojelun, ympäristönsuojelun, kehitysyhteistyön tai vastaavien pyrkimysten ympärille rakentuneeseen toimintaan osallistuminen.

Kannatusjäsenyydessä korostuu pyyteettömästi tarjottu tuki, jonka motiivi nousee pääsääntöisesti jonkinasteisen tunneperäisen yhteyden kautta. Tässä mielessä kannatuskuntalaisuuden ideaalimuotona voidaan pitää entisen kotiseudun kehittämisponnistusten tukemista väljästi kuntalaisuuteen assosioituvan tukimuodon kautta. Kannatuskuntalaisuuden yhteydessä osallisuus näyttäytyy kontribuutioita mahdollistavana ja arvoa tuottavana osallisuutena.

Yleiset edellytykset kannatuskuntalaisuudelle ovat siinä mielessä hyvät, että suomalaiset ovat arvopohjaltaan auttavaisia, vaikkei omasta auttamista sinänsä tehdä numeroa. Altruismi eli muiden ihmisten pyyteetön tai epäitsekäs auttaminen on juurtunut syvälle kulttuuriimme ja jopa aivojemme rakenteisiin. Tästä kertoo myös se, että maassamme on vilkasta yhdistystoimintaa ja suuri osa suomalaisista on osallistunut johonkin vapaaehtoistyöhön ilman korvausta. Toisaalta yleisen auttamisenhalun lisäksi kannatuskuntalaisuus voi rakentua myös toiminnallisemmalta perustalta tai omista kiinnostuksen alueista tai itsekkäistä intresseistä käsin. Se voi ilmetä esimerkiksi kesämökin sijaintikunnan kehittämishankkeeseen osallistumisena tai itseä kiinnostavan kulttuuri-instituution tukemisena.

Digitaalinen kannatuskuntalaisuus

MDI:n toteuttaman Japanin kotiseutulahjoitusmallin soveltamismahdollisuuksien selvityksen yhteydessä edellä mainittua kysymystä on pohdittu käyttäjälähtöisesti e-kansalaisuuden ja e-kuntalaisuuden ja toisaalta yleisemmin digitaalisten alustojen hyödyntämisen näkökulmasta. Digitaalisesti fasilitoitu kannatuskuntalaisuus on monenkeskistä ja joustavaa. Digitaalisuus tuo kuvaan mukaan teknologisesti mahdollistetun paikkariippumattomuuden, verkkopohjaisen vuorovaikutuksen ja tehokkaan kanavan toiminnan markkinointiin.

E-kuntalaisuus tai digitaalinen kuntalaisuus voidaan yleisesti määritellä digitaalisten palvelujen ja alustojen mahdollistamaksi joustavaksi osallisuudeksi yhdessä tai useammassa alue- tai paikallisyhteisössä tapahtuvaan poliittiseen toimintaan, palvelujen käyttöön, taloudellisiin aktiviteetteihin, asumiseen, kulttuurielämään tai muuhun yhteisöelämän kannalta mielekkääseen toimintaan (Lähteenmäki-Smith, Kaisa ym.: Kotiseutulahjoitus, monipaikkaisuus ja seudullinen identiteetti. MDI, 2022).

Digitaalinen kuntalaisuus pyrkii toteuttamaan monipaikkaisuutta digitaalisesti, jolloin sen avulla voidaan jonkin verran vähentää fyysisten ja institutionaalisten rajoitteiden vaikutusta eri yhteisöihin kiinnittyviin arkielämän eri toimintoihin.

Mitä enemmän ihmisillä on käytettävissään paikallisia ja ylipaikallisia digitaalisia alustoja, sitä joustavammin he voivat toimia monipaikkaisesti määrittyvässä ympäristössä. Yksi esimerkki tältä saralta on vuonna 2018 toteutettu Sysmän e-kuntalaisuusprojekti, jossa ajatus oli tarjota kaikille halukkaille suomalaisille yksityishenkilöille ja yrityksille pääsy kunnan digitaalisiin palveluihin. Hankkeessa otettiin huomioon myös sivukylillä asuvat, mökkiläiset ja muut ”etäkuntalaiset”. Sen inspiraationa toimi mm. Viron e-asukaskonsepti (https://www.e-resident.gov.ee/). Vaikka itse hanke jäi lopulta lyhyeksi pilotiksi, se ilmensi joka tapauksessa e-kuntalaisuuden ideaa tavalla, josta löytyy yhtymäkohtia digitaalisesti fasilitoituun kannatuskuntalaisuuteen. Samalla Sysmän tapaus osoittaa sen, että toimivat ratkaisut edellyttävät niin riittävää käyttäjämäärää kuin institutionaalista ja teknologista tukeakin.

Nimenomaan kotiseutulahjoituksen kannalta kiinnostavaksi kysymykseksi tulee se, missä suhteessa digitaalista kannatuskuntalaisuutta voitaisiin hyödyntää ikään kuin kuntaan ankkuroituvana monipuolisena, digitaalisesti fasilitoituna identiteettinä, jonka avulla kunta voisi vetää puoleensa varoja ja muita resursseja, mukaan lukien osaaminen ja vaikkapa brändilähettiläänä toimiminen. Jokaisella luonnollisella henkilöllä voisi siis olla useampia eri pohjalta rakentuvia alueyhteisöjäsenyyksiä, mikä tukisi aidosti monipaikkaista identiteettiä.

Kriittisen massan näkökulmasta digitaalinen kuntalaisuus soveltuu parhaiten niihin suhteisiin ja toimintoihin, jotka eivät pääsääntöisesti edellytä vahvaa tunnistautumista. Tällaista kannatuskuntalaisuutta voidaan tuottaa nykyisin myös sosiaalisen median kautta. Sen vaihtoehtona on tiiviimmin kuntaan ankkuroituva, mahdollisesti rekisteröintiä tai vahvaa tunnistautumista edellyttävä ”osallisuuskuntalaisuus”, joka ei kuitenkaan ole toiminnallisesti paras lähtökohta kannatuskuntalaisuudelle. Tällaisten prosessien tulisi olla suhteellisen vaivattomia ja teknologisesti toteuttamiskelpoisia ja kustannustehokkaita.

Digitaaliset kannatus- tai lahjoitusalustat

Digitaalista kannatuskuntalaisuutta voidaan toteuttaa käytännössä alustatalouden tarjoamin keinoin, mistä itse asiassa Japanin kotiseutulahjoitusmalli on hyvä esimerkki. Nimittäin japanilaisessa mallissa alustayhtiöiden pyörittämillä kotiseutulahjoitusalustoilla on merkittävä lahjoitusten tekemistä helpottava, resursseja yhdistävä ja vetovoimaa lisäävä rooli. Nykyoloissa varsinkin alustatalouden kasvun myötä digitaaliset alustat ovat muuttaneet merkittävästi talouden toimintaa, tiedonkulkua, arvonluomista, ansaintalogiikkaa ja transaktioita.

Vaikka alustatalouden lähtökohdat olisivat muutoin varsin hyvät myös Suomessa, meillä on selviä rajoitteita kriittisen massan (toiminnan edellyttämän riittävän käyttäjämäärän) aikaansaamisessa. Tämä sama rajoite tulee vastaan pohdittaessa kotiseutulahjoitusjärjestelmän digitaalista fasilitointia. Jos Suomessa olisi vain yksi kansallinen kotiseutulahjoitusalusta, se voisi yhdistää e-kuntalaisuuden eri muotoja saman alustaratkaisun alle, ts. siihen voisi kuulua erilaisia jäsenyysosioita esimerkiksi mökkiläisille, kulttuurin harrastajille, ympäristöaktivisteille ja vastaaville ryhmille joko identiteettipohjalta tai toiminnallisesti määriteltynä. Tällä tavoin arvovirtoja olisi mahdollista ohjata kannatuskuntalaisuuteen pohjautuvan järjestelmän avulla eri puolille maata. Kriittinen kysymys tältä osin on kuitenkin se, millä tavoin tällaiseen alustaan saadaan kriittistä massaa ja mikä olisi olemassa olevista toimijoista luontevin taho pilotoimaan tällaista kansallista alustaa (esim. Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kotiseutuliitto, Suomen Kuntaliitto, Mesenaatti, Sitra tai erikseen perustettava kuntien ja järjestöjen muodostama konsortio).

Tulontasauksesta kilpailukuntalaisuuteen?

Japanin kotiseutulahjoitusmallin menestyksellinen soveltaminen Suomeen on kiinni erityisesti siitä, löydämmekö sellaisia kiihokkeita, jotka perustuvat kehittämistarpeita ilmentäviin ajureihin, tuottavat kiihokkeiden kautta aidosti katalyyttisia vaikutuksia ja kykenevät tuottamaan synergiaa eri toimijoiden toisiaan ruokkivien vuorovaikutusprosessien kautta. Näiden kaikkien osatekijöiden – ajurien, kiihokkeiden ja synergioiden – tulisi istua luontaisesti suomalaiseen yhteiskuntaan. Japani on löytänyt ratkaisun, joka on ainakin järjestelmän herättämän kiinnostuksen, volyymien ja monia paikkakuntia aidosti hyödyttäneiden sysäysten kautta pystynyt tukemaan resurssejaan menettäneiden alueiden elinvoimaa ja kehittämistä. Toisaalta järjestelmä on tuottanut myös ei-toivottuja vaikutuksia ja myös uutta eriarvoisuutta, jotka on hyvä ottaa huomioon mallin soveltamismahdollisuuksien arvioinnissa. Kotiseuturakkautta on ollut vaikea kääntää toimivaksi institutionaaliseksi järjestelmäksi, joka ei samalla löysi korvalle verotusjärjestelmän ja alueiden välisen tulontasauksen perusteita.

Kysymys harvaan asutun maaseudun kuntien resursseista palautuu niin Suomessa kuin Japanissakin valtiovallan institutionaalisiin toimenpiteisiin, joten kotiseutulahjoitusjärjestelmälle jää perimmältään täydentävä rooli. Tällainen täydentävä järjestelmä voi lähtökohtaisesti perustua desentralisoituihin ratkaisuihin, joista kannatuskuntalaisuuden varaan rakentuva idea on yksi vaihtoehto. Kyse on viime kädessä siitä, voidaanko ihmisten lahjoitushalukkuutta lisätä sillä, että luodaan löyhä arvoihin, identiteettiin, yhteisöllisyyteen, osallisuuteen tai tunneperäiseen kiinnittymiseen ankkuroitu yhteys lahjoittajan ja paikkakuntien välille. Usein tällainen kiinnittyminen on piilevää, joten erilaiset innovatiivisesti ihmisten auttamishalua aktivoivat keinot saattavat tuoda lisäresursseja syrjäisempien seutujen kehittämiseen.

Kannatuskuntalaisuudella luodaan tietyssä mielessä ”moraalisia paikkoja”, jotka yhtäältä tuottavat uusia kiinnittymisen muotoja eri paikkoihin, mutta lisäävät samalla paikkojen valitsemisen välineellisyyttä ja siihen liittyvää kilpailua.

Kilpailu resursseista luo dynaamisuutta ja tarjoaa markkinointihenkisille kunnille uusia mahdollisuuksia, mutta – vaikka kyse ei ole puhtaasta nollasummapelistä – lisää samalla alueiden välistä eriarvoisuutta niiden lähtökohta- ja kompetenssieroista johtuen. Tämän rinnalla kannatuskuntalaisuuteen perustuva desentralisoitu alueellisen kehittämisen tuki saattaa alkaa heijastaa myös identiteettejä ja imaginaarisia tekijöitä erotuksena alueiden välisten kehityserojen tasauksen objektiivisesti määriteltävissä olevista lähtökohdista, mikä etäännyttää sitä rationaalisesti toteutetusta alueiden välisestä tulontasauksesta. Tällaisten kysymysten yhteydessä on väistämättä palattava yhteiskuntafilosofisiin kysymyksiin kuntalaisuuden ja paikallisyhteisöjen luonteesta myöhäismodernissa yhteiskunnassa, alueyhteisöjen kehittämisen periaatteista, julkisyhteisöjen yhteiskunnallisista tehtävistä ja suhteesta kansalaisyhteiskuntaan ja yrityselämään sekä vielä laajemmin harvaanasutun maaseudun kuntien kehityksen kytköksistä yhteiskuntarakenteisiin ja globaaleihin kehitystrendeihin.

Materiaalit

Lue koko verkkoartikkeli

Tutustu selvityksen loppuraporttiin

Näkökulmia kotiseutulahjoitukseen -blogisarja on osa hanketta, jossa MDI selvitti Harvaan asuttujen (HAMA) alueiden parlamentaarisen työryhmän toimeksiannosta Japanin kotiseutulahjoitusjärjestelmän kaltaisen mekanismin mahdollisuuksia Suomen HAMA-alueiden elinvoiman vahvistamisessa. Hankkeen loppuraportti julkaistiin 26.9.2022. Lue lisää hankkeesta osoitteesta mdi.fi/kotiseutulahjoitus.

Kysy lisää

Ari-Veikko Anttiroiko

Julkishallinnon systeeminen ohjaus ja politiikan tekemisen uudistuslupaukset:
kaksoissiirtymästä julkisen johtamisen neloslutziin?

Oletko koskaan ajatellut, miten paljon yhteistä julkisella johtamisella ja politiikalla on urheilun ja taiteen kanssa? Politiikka on “mahdollisen taidetta” — se rajautuu siihen, mikä kulloinkin kyetään viemään yhteiselle agendalle ja toteutukseen. Kompromissien takia sinne harvoin päätyy äärisaavutuksia tai tajunnanräjäyttäviä taidonnäytteitä.

Lue lisää Julkishallinnon systeeminen ohjaus ja politiikan tekemisen uudistuslupaukset:
kaksoissiirtymästä julkisen johtamisen neloslutziin?