Blogi: Monipaikkaisuus ilmiönä

Ilmiökerho on viimeisen parin vuoden aikana koonnut yhteen monipuolisen joukon asiantuntijoita eri aloilta pohtimaan systeemisen ajattelun ja toimintamallin mahdollisuuksia ja reunaehtoja sekä erilaisten ilmiöiden yhteyksiä, juurisyitä ja mahdollisia politiikkaratkaisuja. Tällä kertaa verkosto kokoontui Helsingin toimistollamme kerrassaan herkullisen ajankohtaisen ilmiön eli monipaikkaisuuden äärelle.

Monipaikkaisuus kiinnosti ilmiökerholaisia. Kuva: Sinikukka Pyykkönen.

Tiedämme, että liikkuvuus on lisääntynyt sekä kansallisesti että globaalisti ja siihen liittyy myös ongelmallisia osailmiöitä kuten ilmastopakolaisuus tai vierastyöläisyys. Monipaikkaisuus, josta olimme tällä kertaa kiinnostuneita, on kuitenkin luonteeltaan ennen muuta vapaaehtoista ja se koostuu eri paikoissa tapahtuvasta liikkumisesta, palveluista, työstä, harrastuksista, omistamisesta ja asumisesta. Kokoontumisessa otettiin kaksi erilaisia tulokulmaa aiheeseen: maaseutututkimuksen näkökulma ja kaupungin ja maaseudun uudenlaiselle huokoisuudelle ja vuorovaikutukselle rakentuvan potentiaalisen trendin ”citymaalaisuus” -näkökulma. Oppaana matkallamme olivat Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Hilkka Vihinen sekä yrittäjä ja kaupunkiaktivisti Pauliina Seppälä, joka on myös yksi Citymaalaiset-ryhmän perustajista. Näkymät, joita Hilkka ja Pauliina alustuksissaan avasivat, onnistuivat myös ravistamaan luutuneita käsityksiä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksesta.

Monipaikkainen Suomi

Hilkka avasi paikallaolijoille monipuolisen ja rikkaan kuvan suomalaisesta monipaikkaisuudesta ja sen tietopohjasta. Kuva supistuvan väestön maaseudusta ja kasvavista kaupunkikeskuksista muodostuu huomattavasti monipuolisemmaksi, kun sitä tarkastellaan pienemmässä raekoossa ja moninaisempien mittakaavojen pohjalta. Potentiaalisesti monipaikkaisia työntekijöitä on noin 3,6 prosenttia työllisistä, kausittainen asuminen Suomen sisällä koskee arviolta 2,4 miljoonaa asukasta ja maaseutuluokissa kausiväestön määrä on 1,3 miljoonaa suurempi kuin näille alueluokille tilastoitu väkiluku. Monipaikkaisuus ei näy tilastoidussa väestön muutoksessa, koska tilastot kuvaavat staattista tilannetta joulukuun viimeisenä päivänä ja jättävät kausivaihtelut varjoon. Suomalaisella maaseudulla on heinäkuussa arviolta 1,5 miljoonaa ihmistä enemmän kuin tammikuussa. (Lähde: Olli Lehtonen, Luke) Näillä kuvaa monipuolistavilla yksinkertaisilla faktoilla on vaikutuksia, sekä aluetalouksiin että ihmisten arkeen.

Alueiden kehitykseen, elinvoimaan ja tulevaisuuteen monipaikkaisuudella on monipuolisia vaikutuksia. Kun aluekehityksessä huomioidaan kausittainen variaatio, kausiväestö ja pendelöinti, kausittaisesti kasvavat alueet ovatkin yleisempiä kuin taantuvat alueet. Taantuminen on aluerakenteessa aiemmin oletettua suppeampaa ja pirstoutunutta. Kun tilastoissa näkymätön kausiväestö otetaan huomioon, vain neljäsosa maamme pinta-alasta luokittuu kokonaan taantuvaksi alueeksi. Koko narratiivi muuttuu.

Kysymys siitä, onko kasvu toivottavaa ja miten kestävää monipaikkaisuus eri muodoissaan on, ansaitsee tarkemman huomion. Uusille kausittaisen kasvun alueille on tyypillistä alueen käytön kausittaisuuden lisäksi myös alueen käytön lisääntyminen. Maassa, jossa on vain 5,513 miljoonaa ihmistä, loma-asuntoja on yli 500 000 ja maan 310 kunnasta peräti 65 kunnassa on enemmän kausittaisia loma-asukkaita kuin pysyviä asukkaita. Tällä on luonnollisesti vaikutuksensa sekä palvelurakenteeseen ja siihen kohdistuviin paineisiin, resurssien käyttöasteeseen ja infrastruktuuritarpeisiin. Tämä on huolenaihe palvelurakenteen kestävyyden lisäksi myös sosiaaliselle ja ekologiselle kestävyydelle.

Aluepolitiikkaa vai alueiden politiikkaa?

Tämä kaikki on kovin tuttua. Monipaikkaisuus on suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun kestoaihe. Vaikka aihe on vuosia ollut lukuisten selvitysten, politiikkamuistioiden ja linjausten aiheena, suhteellisen vähän konkreettisia toimenpiteitä on tunnistettu. Voisiko olla, että alueellisen supistumisen (faktat!) ja älykkään erikoistumisen (jargon!) kohtaamisessa syntyykin jotain hyödyllistä: sanoitusta sille todellisuudelle, jossa kunnat kamppailevat euroista ja kuntalaiset hakevat arjen toimivia ratkaisuja?  Voisivatko ilmastonmuutoksen pakottava agenda ja kiistanalaiset vaatimukset hiilineutraalisuudesta sekä meneillään olevat poliittisen identiteetin kriisit lopulta nostaa monipaikkaisuuden osaksi valtavirtaa? Sanna Marinin hallitusohjelmassa on nostettu vahvasti esille alueiden elinvoiman edistäminen ja paikkariippumattoman työn sekä monipaikkaisuuden hyödyntäminen, ja aihetta sivuttaneen myös kohta valmistuvassa selvityshenkilö Tytti Määtän selvityksessä, jossa tarkastellaan elinkeinoministerin alaisten julkisten palveluiden alueellista läsnäoloa.

Monipaikkaisuuden muodostama kuva on vivahteikas. Kuten Hilkka elegantisti totesi, tapa, jolla sijoitamme itsemme tilaan, ja miten keskitetyt ja hajautetut ratkaisut tasapainoilevat, ovat voimakkaasti muuttumassa. Tämä merkitsee paitsi väestön jakautumista myös inhimillisen toiminnan laatua, vuorovaikutuksen, kulutuksen ja yhteisön aika-, tila- ja intensiteettiulottuvuuksia.

Citymaalaisuus – kombutsa haastaa huoltoasemakahvit?

Kokonaan toisen näkökulman monipaikkaisuuteen ja liikkuvuuteen tarjosi Pauliina Seppälä, joka on yksi Citymaalaiset-ryhmän perustajista. Ryhmä pyrkii edistämään uudenlaisia ratkaisuja, jotka mahdollistavat elämän maalla, luonnon keskellä, mutta pitävät kiinni myös kaupunkielämästä. Tällainen ajatus on monella haaveena, Citymaalaiset-ryhmä pyrkii tekemään siitä mahdollista yhä useammalle. (Lisää ryhmästä blogissa, Facebookissa ja pauliinaseppala.com)

Organisoituneen ryhmän (”Citymaalaiset”) lisäksi ”citymaalaisuus” voidaan nähdä myös laajempana potentiaalisena liikkeenä. Liikkeen ytimessä voidaan nähdä monipaikkaisuuden edellytyksien vahvistaminen. Citymaalaisten joukon muodostavat Pauliinan kuvauksen mukaan erityisesti luovien luokkien keski-ikäiset edustajat, joita ei ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan ammatillisista syistä, ja jotka ovat toteuttaneet tai harkitsevat ”pakoa” pääkaupunkiseudun ylihinnoitellusta asuntomarkkinoiden oravanpyörästä ja ovat vaihtaneet tai täydentäneet elämänratkaisujaan maaseutumaisilla valinnoilla.

Suomi on tunnetusti myöhäinen kaupungistuja, ja monilla ihmisillä on edelleen läheiset siteet maaseutuun huolimatta asumisesta kaupungeissa. Vuonna 2011 tehty maaseutubarometri osoitti, että 38 % suomalaisista tunsi omaavansa sekä kaupunki- että maaseutuidentiteetin. Tämä läheisyys voi tosiasiassa olla yksi tekijöistä, joka vaikuttaa usein niin kärjistyneenä käyvässä keskustelussa kaupunki- ja maaseutumedioiden välillä. Citymaalaisuus pyrkii nousemaan tämän kahtiajaon yläpuolelle ja hyödyntämään potentiaalisen kaksinaisuuden mahdollisuuksia.

Pauliina muistutti meitä citymaalaisuuden ilmiön takana olevista ajureista, jotka ovat samansuuntaisia kuin monipaikkaisuuden taustalla vaikuttavat tekijät yleisemmin, joita Hilkka analysoi omassa alustuksessaan. Näihin lukeutuvat mm. digitalisaatio (ja kaikki se, mitä etätyöhön, verkkokauppaan, sosiaalisen median yhteisöllisiin ulottuvuuksiin liittyy); korkeat asumiskustannukset (etenkin pääkaupunkiseudulla); väestörakenteen muutokset (kasvava eläkeläisten määrä, omaishoitajuus, uusperheet); elämäntapojen ja elämäntilanteiden monimuotoistuminen; luontoarvot ja luonnonläheisyyden arvostus (usein nähty erityisen suomalaisena piirteenä).

Kaupunki paikkana, ilmiönä ja 1900-luvun lopun hallitsevana narratiivina on muuttumassa, ja nämä muutokset löytävät yhtymäkohtia myös maaseudulta. Siinä missä vuonna 1978 kuumimmat uudet arkkitehdit (kuten Rem Koolhaas ja Zaha Hadid) avasivat ”Sparkling Metropolis” -näyttelyn ikonisessa Guggenheim-museossa, Koolhaas avasi äskettäin uuden näyttelyn nimeltä ”Countryside” (Maaseutu), jossa hänellä oli omien sanojensa mukaan tarkoituksena asettaa valokeilaan ”se 98 prosenttia planeetasta, jota kaupungit eivät ole vallanneet”.

Vaikka luovan luokan on oletettu dominoivan ja kukoistavan floridalaisittain suurkaupunkiympäristöissä, ja hallitseva kasvun narratiivi on rakennettu maaseutualueiden hyödyntämiselle, ilmastonmuutosagenda ja muuttuva työelämän ja talouden logiikka voivatkin siirtää huomion takaisin maaseudulle tai maaseudun ja kaupungin väliseen vuorovaikutukseen. Ehkä kaupungistumisen narratiivi onkin monisyisempi kuin olemme olettaneet?

Monipaikkaisuuden ”Plan B”?

Keskustelussamme esiin nousseet moninaiset ja ristiriitaisetkin kehityskulut voivat olla heijastusta monimuotoisemmista, vasta hahmottuvissa olevista tulevaisuuspoluista. Koska ilmiökerhossa pyrimme aina päätymään positiivisiin ja myös toiminnallisiin pohdintoihin, päätimme tälläkin kertaa kysymykseen siitä, mitä tästä seuraa. Mitä voidaan ja pitäisi tehdä? Kuinka paikallisviranomaiset ja paikallisyhteisöt voisivat hyötyä monipaikkaisuudesta?

Huolimatta erilaisista lähtökohdista, Hilkka ja Pauliina päätyivät varsin samansuuntaisiin johtopäätöksiin. Kiertotalouden edistäminen suosii hajautettuja ratkaisuja, joita rakentamalla voidaan samalla vahvistaa paikallistalouksia. Skaalautuvat ja myös ekologisesti kestävät ratkaisut (infrastruktuurin, energiaratkaisujen, ruuantuotannon tai uusien kuljetus- ja asumisratkaisujen alueella) voidaan ja on pakkokin suunnitella uudelleen. Paikallisesti rakennettavat ”Plan B” -strategiat voisivat mahdollistaa enemmän variaatioita elämänvalinnoissa sekä mobiili- ja palveluratkaisuissa.

Ehkä olisi aika rikastaa älykkyys viisaudeksi? Ehkä kuntien tulisi luopua nollasummakilpailun illuusiosta ja löytää uusia tapoja tulla houkutteleviksi ja elinvoimaiseksi yhteistyössä? Jos jokainen kunta rakentaa halpoja asuntoja lapsiperheille tai tarjoaa halpoja eikä välttämättä kovin kestäviä kaavoitus- ja alueenkäyttöratkaisuja varmistaakseen, että teollisuusinvestoinnit löytävät juuri heidän kuntaansa, voidaan jättää hyödyntämättä todelliset tulevaisuuden mahdollisuudet ja elinvoiman ja kestävän houkuttelevuuden avaintekijät, kuten luovat luokat, taiteilijat ja käsityöläiset. Tulevaisuuden elinvoimaisia yhteisöjä voivatkin olla ne, jotka uskaltavat olla avoimia, ajattelevat valtavirrasta poiketen ja suvaitsevat väliaikaisuutta ja kokeilevuutta. Huomisen elinvoimainen yhteisö voi olla tämän päivän supistuva maaseutuyhteisö ja tämän päivän kaupunkiaktivisti voikin olla huomisen maaseutuyrittäjä. Alueellisuus, kaupunkialue ja maaseutu ovat yhä enemmän yhteydessä toisiinsa; siirtyminen kohti monipaikkaisuutta on vasta alkanut. Kannattaa pysyä kuulolla.  

Blogi: Vanhemmaksi on vaikea tulla, jos naiset ja miehet asuvat eri puolilla maata

Isyys ei ole itsestäänselvyys, totesimme isyyttä koskevan blogisarjan ensimmäisessä osassa, jossa pohdiskelimme syntyvyyttä ja ennen kaikkea miesten tahatonta lapsettomuutta alueellisena ilmiönä. Maantieteellisen ilmiön isyydestä tekee ennen kaikkea nuorten aikuisten muuttoliike.

Lue lisää Blogi: Vanhemmaksi on vaikea tulla, jos naiset ja miehet asuvat eri puolilla maata

Vierasblogi: Mitä alueenne kiikarissa näkyy? – Alueiden mahdollisuuksien tilat kehitystä suuntaamassa

Oletko koskaan miettinyt, mistä kunnan, maakunnan tai muun alueen kehityksen kannalta tärkeät ideat tulevat ja mikä niiden muotoutumiseen vaikuttaa? Tiedämme, että alueille on jaettu aluekehittämisen pelilaudalla erilaiset pelimerkit. Toisilla on paremmat lähtökohdat ja toisilla on heikommat kortit, mutta tästäkin huolimatta pelin lopputulos voi yllättää. Näemmekö ja havaitsemmeko ympärillämme olevat mahdollisuudet eri tavoin ja mistä se johtuu?

Lue lisää Vierasblogi: Mitä alueenne kiikarissa näkyy? – Alueiden mahdollisuuksien tilat kehitystä suuntaamassa

Blogi: Skididialogi – Mikä lasten mielestä on tärkeintä, kun ratkotaan pienenevien koulujen haasteita?

Juupajoen otteena on ollut avoin ja yhteisöllinen ennakointi: mitä tullaan tekemään eri vaiheissa, kun lasten määrä vähenee. Perinteisesti kouluverkkoja suunnitellaan kapasiteettitarkasteluilla, poliittisella keskustelulla ja kuntalaisten kuulemisella, mutta Juupajoella mukana ovat olleet myös henkilökunta, vanhemmat, kiinnostuneet kuntalaiset sekä myös koulun varsinaiset asiakkaat, lapset.

Lue lisää Blogi: Skididialogi – Mikä lasten mielestä on tärkeintä, kun ratkotaan pienenevien koulujen haasteita?