Blogi: Mitä yhteistä on aluekehittämisellä ja taylorismillä?

valtteri, blogi

Aluekehittäminen on kestävyyslaji. Tätä työtä tekevät henkilöt kunnissa, kehitysyhtiöissä, maakuntaliitoissa, ELY-keskuksissa, korkeakouluissa ynnä muissa etsivät vimmatusti uusia keinoja viedä alueilla tärkeäksi tunnistettuja ja koettuja asioita eteenpäin. Työ vaatii nykyolosuhteissa kovaa kuntoa, sitkeyttä ja lehmän hermoja luovia alati tempoilevassa politiikassa ja edetä käsikopelolla sumussa. Urheilussa yleensä lepo auttaa sairastuessa, mutta näihin sairauksiin nyt lepo vaan ei auta – tarvitaan lääkkeitä yleiseen sekavuustilaan, jotta liike jatkuisi.

Vietimme muutama viikko takaperin iltaa kokkailemalla MDI:n porukalla ja keskustellen rohdoista aluekehittämiseen. Yhtenä ajatuksena keskusteluissamme versosi ajatus siitä, vaivaako itse asiassa monia suomalaisia yrityksiä ja myös julkista sektoria taylorismin aiheuttama delirium – yleinen sekavuustila, joka on halvauttanut liikkeen Suomessa. Sekavuustila on aiheutunut liiallisesta taylorismin nauttimisesta yhdistettynä moniin isoihin mullistuksiin yhteiskunnassa sekä rakenteissa ja perinteisissä kehittämistyön välineissä.

Ovatko siis klassisen liikkeenjohdon perustana olevat taylorismin periaatteet havaittavissa liiankin oppikirjamaisesti Suomen lokero- ja systeemiuskovaisessa tavassa organisoida hallintoa ja (alue)kehittämistä? Herra Taylorin oppien perua ovat muun muassa työn mittaus ja kellotus sekä rationalisointi. Oppeja sovellettiin klassisen konepajan organisointiin jakaen yritys funktionaalisiin osastoihin. Muutamia muita klassisen liikkeenjohdon periaatteita ovat työtehtäville sovitut standardisoidut suoritustavat, työntekijöiden aseman määrittäminen organisaatiossa ylemmän hierarkiatason alaisuudessa. Lisäksi työntekijöiden valinta perustuu tekniseen osaamiseen, koulutuksen tai kokemukseen ja olennaista on valvonnan tehostaminen.

Entäs kun aluekehittäjän tulokset näkyvät vuosien – jopa vuosikymmenten päässä ja silti tuloksia mitataan tässä työssä lähinnä työpaikoilla ja uusilla yrityksillä? Mitäs kun ympäröivä maailma ei menekään funktioihin ja selkeisiin lokeroihin ja alueet samoihin muotteihin, vaan tarvitaan kykyä nähdä isompia kokonaisuuksia ja siilot ja rajat ylittävää hallintoa? Mitäs kun työnkuva ei olekaan standardisoitavissa? Aluekehittäjien tulee olla varsinaisia multitalentteja – ihmisiltä edellytetään yhteistyökykyä sekä laajempaa ymmärrystä taloudesta, systeemistä ja markkinoista. Verkostomaisessa työssä ei voi kovin pitkälle mennä myöskään hierarkioilla ja valvonnalla. Yhteisen asian eteenpäin vieminen vaatiikin ensin yhteisen ymmärryksen rakentamista, eikä poukkoilevaa komentelua tai vaatimuksia. Yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan joukko organisaation ulkopuolisia voimia. Tällöin keinovalikoimaan kuuluu houkuttelu ja koukuttavien sisältöjen rakentaminen. Tavoitteena on saada ihmisjoukkoja liikkeelle ja innostumaan niin, että nenät osoittavat samaan suuntaan. Onpas aluekehittämistä verrattu jopa pirulliseen peliin, kuten Vaasan yliopistosta väitellyt Niklas Lundström omassa väitöskirjassaan on todennut.

Miten tayloristisen mallin mukainen organisaatio oppii, mukautuu ja omaksuu ja kokeilee? Hallinnolle ei ainakaan hurraahuutoja tunnu kuuluvan. Provosoiva vastakkainasettelu on toki tietoisesti haettua, enkä väitä etteikö herra Taylorilla olisi edelleenkin annettavaa. Mutta maailma on muuttunut ja niin tulisi aluekehittämisen prinsiippien myös.

Valtteri Laasonen