Blogi: Maaseutualueiden elinvoima tilastojen valossa

Kestävään kehitykseen tähtäävän aluekehittämisen näkökulmasta maaseutualueiden kehittyneisyyden mittaaminen pelkkien talousmuuttujien valossa on riittämätöntä, joten myös alueellisen kehittyneisyyden käsitteiden on uudistuttava. Yhtenä esimerkkinä pelkkiä talousmuuttujia kattavammaksi aluekehittämisen mittaamisen lähtökohdaksi on esitetty elinvoimaisuuden käsitettä. Toisinaan puhutaan myös veto- ja pitovoimasta. Kuitenkin vielä on ratkaisematta, miten maaseutualueiden elinvoimaisuutta, joka kattaa talouden lisäksi myös kuntalaisten hyvinvoinnin ja osallisuuden, tulisi mitata ja seurata. Maaseutualueiden elinvoimaisuuden mittaamiselle on siis selkeä tarve. Tarpeesta osaltaan kielii sekin, että maa- ja metsätalousministeriö rahoittaa Maaseutupolitiikan neuvoston asettaman hankeryhmän esityksestä Makeran valtakunnallisiin maaseudun tutkimus- ja kehittämishankkeisiin suunnatuista varoista useampiakin hankkeita, joissa näitä teemoja työstetään. Hyviä esimerkkejä ovat muun muassa MDI:n Hyvän elämän indeksi (HYVIS) -hanke ja Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatian Sopeutuvat innovatiiviset maaseudut (SOMA) -hanke.

Vaikka bruttokansantuotteen käyttäminen hyvinvoinnin mittarina on tunnistettu ongelmalliseksi jo vuosikymmeniä sitten, on tunnustettava, että myös sitä korvaamaan kehitetyissä mittareissa ja mittaristoissa on omat ongelmansa. Onkin syytä ottaa askel taaksepäin ja tunnistaa, mitä elinvoimaisuuden mittaamiseksi kehitetyillä mittaristoilla voidaan ja mitä ei voida saavuttaa. Kysymys on tutkijalle hankala, koska päätöksenteon tueksi halutaan usein selkeitä vastauksia kysymyksiin, onko toimenpide vaikuttava ja kuinka paljon siihen kannattaa investoida. Varovainen tutkija mielellään vastaisi pelkästään sen perusteella, osoittaako aineisto ja menetelmä toimenpiteen vaikuttavaksi. Analyysin tuloksiin nojaten hän ei useinkaan rehellisesti voi arvioida investoinnin kannattavuutta. Yleistysten tekeminen on tarpeellinen osa mittaristojen kehittämisprosessia, jolloin kuitenkin on tärkeää pitää mielessä kaksi mittaristojen tulkintaan liittyvää heikkoutta: skaala- ja kausaaliharha.

Elinvoimaisuuden skaalaharha

Esimerkiksi Tilastokeskuksen aineistoista osa on saatavilla vain valtakunnallisina keskiarvoina, mitkä tietenkin kertovat varsin vähän suomalaisten maaseutualueiden elinvoimasta. Kuntakohtaiseen tilastoaineistoonkaan tukeutuminen ei tee maaseutututkijaa auvoiseksi. Kuntaliitosten takia Suomessa on pinta-alaltaan entistä suurempia kuntia. Useissa tapauksissa kaupungin ympärillä on laajoja maaseutualueita. Kuntakohtaisiin tilastoihin tukeutuessa mitataan varsin usein lähinnä sitä, mitä tapahtuu kunnan keskuksessa, johon palvelut ja yritystoiminta monesti keskittyvät. Näin kuntakohtainen tilastotieto antaa (vain) keskiarvon kunnan alueen tilanteesta. Tilastokeskuksen ruutuaineistot ovat eittämättä askel oikeaan suuntaan maaseutualueiden tutkimisessa, mutta tilastoaineistojen kattavuus tunnetusti heikkenee pienemmillä alueluokituksilla. Tosin ruutuaineistojen kattavuus monilla olennaisilla elinvoimaisuuden mittareilla on vielä valitettavan heikko.

Elinvoimaisuuden kausaaliharha

Tilastollisten mittarien yhteisvaihtelua ei tule sekoittaa syy-seuraussuhteeseen. On helppo tehdä päätelmiä, että muutos tarkastellussa tilastollisessa muuttujassa aiheutuu tietystä ilmiöstä, kun taustaolettamukset tukevat syy-seuraussuhdetta. Tutkija saattaa siis innostua tulkitsemaan syy-seuraussuhteen toimenpiteen ja tuloksen välillä silloin, kun lopputulos tuntuu järkevältä. Tilastotieteellisessä mielessä pätevän kausaalisuhteen varmistaminen on kuitenkin äärimmäisen monimutkainen pitkiä aikasarja-aineistoja vaativa ponnistus. Todellisuudessa kyse saattaa olla vain yhteisvaihtelusta, jossa kolmas analyysin ulkopuolelle jäänyt muuttuja selittääkin sekä toimenpiteen että lopputuloksen keskinäistä näennäistä kausaalisuhdetta.

Yksinkertaisena esimerkkinä voi käyttää sosiaali- ja terveystoimen (sote) menojen suhdetta kunnan asukkaiden hyvinvointiin. Korkeat sote-menot ovat negatiivisesti yhteydessä monien kuntalaisten hyvinvointia kuvaavien mittarien, kuten esimerkiksi Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen sairastavuusindeksin kanssa. Korkea sairastavuus kasvattaa kunnan sote-menoja. Kuitenkin tiedetään, että sote-menojen pienentäminen tuskin parantaa kuntalaisten hyvinvointia. Näin ollen on erittäin vaikea suositella kunnille, mitä heidän tulisi sote-menojen suhteen tehdä, koska kuntien on otettava huomioon sekä talouden tuomat reunaehdot että sairastavuuden edellyttämät panostukset kuntalaisten hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. Kuvattu esimerkki on osoitus syy-seuraussuhteiden moninaisuudesta, sillä kausaliteetti voi olla näennäistä, toimia käänteisesti tai molempiin suuntiin. Tästä huolimatta harmillisen usein törmää yksioikoisiin tilastojen pohjalta tehtyihin yleistyksiin. Vaikka tutkija olisi täysin varma tutkimansa toimenpiteen hyödyllisyydestä, jää ratkaisematta, mikä ”hintalappu” toimenpiteelle voidaan antaa.

Kehitystyö jatkuu

Maaseudun elinvoimaisuuden mittaristojen kehittelytyö jatkuu Suomessa, ja hyvä niin. Talousmuuttujien ylivallan aika maaseudunkin elinvoiman mittareina on ohi. Talous on tärkeä osa maaseudun elinvoimaisuutta, mutta vain osa sitä. Maaseutu on elinvoimainen silloin, kun se on ihmisille hyvä paikka asua. Näin ollen hyvän elämän toteutumisen mittaaminen ja seuraaminen edellyttää laajempien tilastomuuttujakokonaisuuksien yhdistelemistä. Hankkeet, kuten HYVIS ja SOMA, ovat tarjoamassa tärkeitä edistysaskelia maaseudun elinvoiman mittaamiseen, sikäli kun mittaristojen tulkinta muistetaan tehdä maltilla huomioiden niin tilastojen maantieteellinen kattavuus (skaalaharha) kuin syy-seuraussuhteiden ja erityisesti toimenpiteiden ”hintalapun” määrittämisen vaikeus (kausaaliharha).

Vieraskynäkirjoittaja

Teemu Makkonen, Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus SPATiA

Lue lisää: https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/sopeutuvat-innovatiiviset-maaseudut-soma/ 

HYVIS-hanke kokosi kuntien hyvästä elämästä ja hyvinvoinnin mittaamisesta kiinnostuneita tutkijoita ja kuntatoimijoita yhteen webinaariin 24.2. Ensimmäisenä alustajana tilaisuudessa toimi Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatian tutkija Teemu Makkonen, joka blogissaan avaa elinvoimaisuuden mittaamisen haasteita. Toisena puheenvuoron pitäjänä oli Tanja-Tilles-Tirkkonen, Kuopion kaupungin hyvinvointikoordinaattori ja tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistolta, joka kertoi Kuopion kokemuksellisesta hyvinvointikyselystä. Kolmanneksi Pirkanmaan liiton Hannele Tiitto johdatti kuulijat Pirkanmaan liiton työhön ekososiaalisen kestävyyden mittaamisessa sekä Cambridgen ja Oxfordin yliopistoissa työskentelevän Kate Raworthin donitsitalouden soveltamiseen.