Blogi: Kumppanuuspolitiikkaa ja alueellisia visioita – uusi urbaani Suomi ja ei-urbanisoituvat alueet

Tässä blogisarjassa Ilppo esittelee väitöstutkimustaan. Tutkimuksessaan Ilppo tarkastelee kaupungistumisen politiikkaa ja sen rakenteita. Ensimmäisessä osiossa pureuduttiin kaupungistumisen kieleen ja narratiiveihin, ja toisessa alueellisiin hierarkioihin. Kolmannessa osiossa käsitellään valtion ja alueiden kumppanuutta aluekehittämisessä.  Blogi pohjautuu artikkeliin, joka on julkaistu Environment and Planning C:ssä 2022. Linkki artikkeliin: journals.sagepub.com

Aiemmissa blogeissa olen kuvannut, miten suomalaista kaupungistumispolitiikkaa rakenteistaa ajatus globaalin megatrendin asettamista väistämättömyyksistä, siihen liittyvästä paikallisesta sopeutumistarpeesta, ja miten alueellinen muutos toteutuu urbanisaatioon keskittyvien alueellisten ajatusmallien kautta. Tässä blogissa katson näitä asioita konkreettisemmin. Tarkastelen muodissa olevaa valtion kumppanuuspolitiikkaa ja tarkastelen erityisesti seutukaupunkien asemaa sen osana.

Kumppanuuspolitiikan koukeroita

Valtion ja kaupunkien välinen kumppanuus ei ole itsessään erityisen uusi tai erityinen asia, vaan seurailee yleistä eurooppalaista ja laajemmin länsimaista politiikkatrendiä. Kumppanuuuspuheessa hyödynnetään muodikkaita yksityiseltä puolelta lainattuja termejä ja ajatuksia, ja EU on myös innoittanut suomalaista kumppanuuspolitiikkaa ratkaisevalla tavalla. Kumppanuuden perusajatus on löytää ratkaisuja ongelmiin ja kehityksen tueksi yhdessä, yhteensovittaen ja keskustellen, luoviakin ratkaisuja tehden.

Laajemmin kumppanuuspolitiikka muuttaa aluekehityksen instituutioita ja eri toimijoiden suhteita sekä rooleja. Ohjelmaperustainen aluekehittäminen oli jossain määrin enemmän “top-down” kuin tasaveroisuuteen pyrkivä sopimuspohjainen kumppanuuskehittäminen. Voisi ajatella että kumppanuuspolitiikka on eräänlaista hajauttamista, tai ainakin kytkeytyy samaan devoluutiotrendiin, mitä on viime vuosina kehitetty eri puolilla Eurooppaa. Kumppanuuspolitiikassa kaupungeille, kaupunkiseuduille ja vaikkapa erilaisille verkostoille annetaan eräässä mielessä aiempaa suurempi vastuu huolehtia omasta kehityksestään. Kuntien rooli aluekehityksessä tietysti kasvaa myös soten siirtyessä “suuremmille hartioille”. Kumppanuusmenettelyissä valtio keskustelee itsenäisemmin toimivien kuntien ja erilaisten ryhmittymien kanssa pyrkien löytämään yhteisymmärrystä. Kunnat toivovat rahoitusta ja valtio hyvien asioiden etenemistä. Sopimuksellisuus on siis sitä, että pyritään löytämään asioita joista sopia.

Valtiolla on eräitä strategisia intressejä jotka tulevat kumppanuuspolitiikassa esiin. Näitä ovat esimerkiksi kestävä kehitys, laadukas kaupungistuminen, innovatiivisuus, tehokkuus, kilpailukyky ja niin edelleen. Valtio pyrkii kumppanuuden ja sopimusten kautta edistämään näitä varsin yleisluontoisia asioita eri alueilla. Joillakin alueilla valtion ja kuntien intressien yhteensovittaminen on selkeämpää kuin toisaalla. Kun pyritään luomaan urbaaniin tietotyöhön nojautuvaa kilpailukykyistä urbaanivaltiota, on selvää että esimerkiksi Helsingin rooli korostuu suhteessa muihin kuntiin.

Kumppanuuspolitiikka saakin varsin erilaisia muotoja eri paikoissa. MAL-sopimukset voidaan katsoa eräällä tapaa keskeiseksi osaksi kumppanuuspolitiikkaa. Niiden osalta kumppanuuspolitiikka on saanut hyvin institutionalisoituneita muotoja. Siltasopimukset, innovaatioekosysteemisopimukset ja muut ovat myös esimerkkejä onnistuneista sopimusprosesseista, joiden status ei kuitenkaan ole ihan MAL-sopimusten tasolla. Mutta kumppanuuspolitiikka voi näkyä myös epämuodollisemmin ja väljemmin vuoropuheluna ja tilannekuvatyönä ministeriöiden ja kuntien kanssa. Tämän kaltaista “sopimuksetonta” kumppanuuspolitiikkaa edustaa vaikkapa valtion ja seutukaupunkiverkoston kumppanuusmenettely. Siihen on syntynyt rakenteita, menettelytapoja ja ohjelmia, mutta ei pysyviä tai edes yksittäisiä sopimuksia rahoituskuvioineen.

Urbaania Suomea kehittämässä

Aiemmissa blogeissani olen kuvannut, kuinka suomalaisessa kaupungistumispolitiikassa pyritään vastaamaan ja mukautumaan ulkoisena trendinä ajateltuun kaupungistumiskehitykseen. Tämä paikallinen tai alueellinen mukautuminen näkyy esimerkiksi tietynlaisten alueellisten hierarkioiden syntymisenä tai muokkaantumisena. Nämä hierarkiat ja “hyvän kaupungistumisen” kehittäminen näkyvät valtion intresseissä ja kumppanuuspolitiikan menettelytavoissa. On selvää, että vaikkapa MAL-sopimuksissa pyritään kehittämään tietynlaisia kaupunkiseutuja ja ratkomaan kasvun haasteita tiettyjen niin kutsuttujen kilpailukykyimaginaarien valossa. Valtion ajatellaan menestyvän kilpailukykyisten, toimivien ja osaavien kaupunkiseutujen ja niiden globaalien kytkösten kautta.

Sopimuksellisuus on vaikeampaa pienten kaupunkien ja vaikkapa vanhojen teollisuusseutujen kanssa, jotka eivät tavalla tai toisella vastaa muodissa olevia urbaaneja mielikuvia. Eri menettelyissä pyritään löytämään kumppanuuspolitiikalle kunnon sisältöjä ja yhteisiä intressejä, mutta tämä työ onkin vaikeaa. Sopimukset, ainakaan pysyvät sellaiset, eivät näyttäydy tehokkaina tai houkuttelevina keinoina sovittaa yhteen valtion ja “ei-urbanisoituvien” alueiden intressejä.

Suomi on siis kehittymässä tai sitä ollaan kehittämässä aiempaa urbaanimmaksi ja tietotalouteen keskittyväksi kilpailukykyiseksi valtioksi, jonka aluerakenne on tehokas ja  toimivien kaupunkiseutujen varaan rakentuva. Tämän voi nähdä osana laajempaa globaalia trendiä, tai sitä voi analysoida strategisena pyrkimyksenä. Kaupungistumiseen liittyy joka tapauksessa monenlaisia strategisia pyrkimyksiä, tavoitteita ja toiveita. Kumppanuuspolitiikka saa näihin pyrkimyksiin linkittyviä muotoja. Kaupungistuminen ei missään nimessä tarkoita vain suurimpien kaupunkien kasvua, vaan urbaaneja trendejä ja kehityskulkuja voi havaita oikeastaan kaikkialla. Mutta poliittis-strategiset intressit risteävät kaikkein selkeimmin suuremmissa kaupungeissa.

Seutukaupunkien ja muiden pienten paikkakuntien tilanne on siis hankala, ja niiden rooli osana urbanisoituvaa Suomea on epäselvä. Meillä ei ole visiota siitä, mitä valtakunnan eri osissa tapahtuu muutaman kymmenen vuoden päästä, ja miten eri paikat olisivat kehittyneet. Nyt aluekehittämispuhe on ymmärrettävästi huolten ja murheiden läpäisemää etenkin demografian näkökulmasta. Kaupungistumispolitiikassa kehitetään tulevaisuuden Suomea, ja muutos vanhaan on melko suuri. Jotkin alueet ja kaupungit leimaantuvat osaksi “vanhaa” järjestelmää eivätkä pääse mukaan osaksi uutta. Pitkälti eri alueiden kehitys linkittyy tietysti globaaliin talouteen ja sen lainalaisuuksiin. Tästä huolimatta Suomen kaupungistumisstrategiat ja alueellisen muutoksen toteuttaminen näyttävät vaillinaisilta. Uusi urbaani tulevaisuus on helppo mieltää jos keskittyy pohtimaan Helsinkiä ja Tamperetta, mutta miltä tuo alueellinen tulevaisuus näyttää, jos pohtii Raahea ja Äänekoskea. Ei-urbanisoituvien alueiden ongelmat eivät poistu soteuudistusten tai voivottelun avulla. Näiden paikkakuntien ongelmien ratkominen on vaikeaa, mutta jonkinlaisia visioita tai ajatuksia joka tapauksessa tarvitaan.

Tämä mini-blogisarja päättyy tähän. Saatan kirjoittaa vielä yhden blogin väitöskirjani yhteenvedosta keväämmällä. Nyt lähetän työni esitarkastukseen.