Blogi: Inhimillisyys on ohjauksen ytimessä

Keskustelu ”Ohjaus2020” -hankkeen julkistamistilaisuudessa alkoi korkealentoisesti. Useampikin puhuja avasi Hannah Arendtilla ja muistutti, että hänelle politiikka, puhe ja toiminta ovat inhimillisen toiminnan keskeisimpiä kanavia, joiden kautta ihmiset näyttäytyvät toisilleen. Tällaista asemoitumista inhimilliseen toimintaan, muutoksen tekemiseen ja osaksi kompleksisia yhteiskunnallisia järjestelmiä tunnistetaan myös ohjauksessa. Mikä onkaan lopulta vakaiden, selkeiden ja ennakoitavien päätöksentekoprosessien ja vaikeammin ennakoitavien inhimillisten reaktioiden ja toimien välinen suhde? Viimeistään koronakriisi on muistuttanut meille, että ohjauksen periaatteiden ja käytäntöjen uudistaminen ei tapahdu inhimillisen toiminnan ulkopuolisina pykälinä, tulossopimuksina tai ohjesääntöinä – se muodostuu yksittäisistä teoista, sanoista ja vuorovaikutuksesta. Se on siis (hyvässä ja pahassa) syvästi inhimillistä toimintaa.

Mitä, jos ohjauksessa ei olekaan kysymys vain prosessikaavioiden viilaamisesta, vaan kokonaisuuden kannalta onkin kyse ihmislähtöisen ymmärryksen vahvistamisesta ja tämän toteuttamisessa vaadittavista inhimillisistä kyvykkyyksistä? Palvelujen ohjaamisessa esimerkiksi vain riittävän laajan asiakasymmärryksen kautta syntyy käsitys siitä, keitä systeemiin oikeastaan pitäisi kuulua. Ja keitä tulisi kuulla. Verkostoissa johtamisen kyvykkyydet ovat entistä tärkeämpiä julkisen vallan ohjauksessa. Mitä, jos ohjaus ei olekaan ensisijaisesti organisaatioiden toisiinsa ja kansalaisiin kohdistamaa vallankäyttöä, vaan vuorovaikutusta, jossa osapuolina ovat ihmiset, työntekijät, kansalaiset, yhteisöt, palvelun käyttäjät ja niiden tarjoajat?

Muutoksen rattaita pyörittävät uudet kyvykkyydet, jatkuva oppiminen, vuorovaikutus ja nöyryys

Systeemisyyden ja asiakaslähtöisyyden kytkeminen yhteen on tärkeää. Tämä edellyttää paljon vahvempaa henkilöstöpolitiikkaa julkiselta hallinnolta. Mukaan on lisättävä ihmisten näkökulma. Jos ajattelu ”jää” systeemitasolle, riskinä on, ettei ihmistä, asiakasta, kansalaista tunnisteta lainkaan.

Conwayn laki sanoo, että organisaatiot suunnittelevat järjestelmiä, jotka heijastavat niiden sisäistä kommunikaatiorakennetta. Ja yleensä kommunikaation/organisoitumisen rakenteet synnyttävät ja seuraavat budjetoinnin ja rahoituksen malleja, joka synnyttävät vastuualueita ja siiloja sekä valtion sisällä että sen ja muiden sektorien välillä. Olemme itseään ruokkivassa siiloutumisen ketjussa. Systeemisen muutoksen ja ohjauksen edistämisessäkin budjetoinnin/rahoituksen uudet käytännöt ovat siis myös keskeisiä. Muutos ei synny reunoilta, poikkeuksista eikä kehittämishankkeista, muutos syntyy ohjauksen päämekanismeista – ei poikkeuksista, vaan valtavirrasta.

Mitä tarvitaan? Minkä on muututtava?

Juridiset prosessimme ja hallintomallimme on rakennettu vastauksena tsaarin pelkoon, muistutettiin julkistamistilaisuuden keskustelussa. Niitä ei ole rakennettu maailman onnellisimmalle kansalle, vahvan luottamuksen olosuhteisiin. Hyviä tavoitteita on ja niihin paikallisia ratkaisuja, mutta tulevatko ne riittävän tehokkaasti tietoon ja välittyvätkö ne aina valtionhallinnon ohjaukseen asti? Vaikka valtio ei kykene sparraamaan tai ohjaamaan paikallisia ratkaisuja, se kykenee kuitenkin myöntamään rahaa tai oikeuksia kokeilujen, paikallisesti toimivien ratkaisujen toteutukselle. Se toimii mahdollistajana, jos niin haluaa.

Myös kielen, puhunnan ja toiminnan tapojen on muututtava. Tarvitaan käytännön työkaluja valtionhallinnolle yhteistyön mukaan ottamiseen prosessikuvauksiin ja vuorovaikutukseen, joka kokoaa moninäkökulmaisesti ilmiöitä yhteen ja yhdistää vertikaalisen ja horisontaalisen yhteistyön. Tässä tehtävässä valtionhallinnolla on alustan ja systeemisen navigaation tukijan rooli. Se ei styyraa vaan luotsaa, se auttaa navigoinnissa ja kuten julkistamistilaisuudessa oivallisesti todettiin, se tukee myös ymmärtämään, missä olemme tänään, jotta voisimme yhdessä navigoida yhteisesti tunnistettuun toivottuun suuntaan.

Tarvitaan uusia kyvykkyyksiä. Kyvykkyys muokata yhteistä tavoitteenasetantaa, hyödyntää uutta osaamista, tunnistaa vuorovaikutuksen ja sanoituksen merkitys, hyväksyä selkeän kielen, tarkan kuuntelun ja yhteisen pohdinnan vaade. Tiedolla johtamista tarvitaan sitäkin, mutta tieto ei ole arvovapaata. Tarvitaan myös oppimista ja asenteen muutosta, nöyryyttä. Nöyryyttä epäonnistumisen tai tietämättömyyden edessä, nöyryyttä kansanvallalle. Ohjaus2020-hankkeen kompleksisuustutkimusta johtaneen professori Pirkko Vartiaisen tulokulma nöyrään hallintoon ja päätöksentekoon herätti tilaisuudessa vastakaikua: ehkä epävarmassa ja kompleksisessa ”VUCA-maailmassa” kyky takin kääntämiseen pitäisi nostaa hyveeksi? Asiantuntijuuteen liittyy  myös arvokysymksiä,  ja monissa asioissa ei ole yhtä ainoaa totuutta. Ehkä kyky tunnustaa olevansa väärässä ja tunnistaa tietämättömyytensä onkin päätöksenteon olennainen kyvykkyys.

Yhdessä tekemisen manifesti?

Hallinnon muutoksen rinnalla tapahtuu edustuksellisen demokratian syvällistä muutosta. Puolueiden vahvat ja jaetut näkemykset ovat heikentyneet. Virkakunnalla on vahvempi osaaminen, mutta poliittisen järjestelmän mandaatti ohjata ja vaikuttaa on luonnollisesti myös vahva. Kenties suurin ongelma on dialogin puute näiden kahden välillä.

Tarvitaan moninäkökulmaisempaa valmistelua ja dialogia asioiden valmisteluun. Monialaisen asiantuntijuuden joukosta tehdään poliittisia valintoja. Julkistamistilaisuuden erinomaisten ja innostavien keskustelujen jälkeen jäimmekin pohtimaan, kenen tulisi sitoutua uuteen systeemisempään ajatteluun ja toimintakulttuuriin. Oletko sinä valmis?

Blogin kuvat syntyivät tulosten julkistustilaisuudessa käytyjen keskustelujen pohjalta. Tutustu muihin Ohjaus2020-materiaaleihin ja oivalluksiin osoitteessa mdi.fi/ohjaus2020.