Kulttuuri on lukususpalvelu (vain jos sitä ei yhteisesti rahoiteta)

Kulttuurista saa helposti luksustuotteen.  Sahaamalla perusrahoitusta, karsimalla kestävää muutosta rakentavia kehittämisrahoituksia ja tukahduttamalla uusien aloitteiden käynnistysrahoituksen elävä kulttuuritarjonta on toden totta luksustuote: saatavilla siellä, missä riittää maksavaa yleisöä, kaupallisesti kannattavaa tarjontaa sekä hyvien verotulojen siivittämiä vahvoja kaupunkeja. Harventuvien alueiden, harmaantuvien kuntien ja yksin jäävien ihmisten osaksi jää kulttuurin kuluttaminen ruudulta.

Suomenkielisen kulttuurin tuottaminen pienellä kielialueella ja harvaan asuvalle kansalle on harvoin kaupallisesti kannattavaa. Suomessa onkin kehittynyt monimuotoinen valtiollinen kulttuuripolitiikka, jotta kulttuuri ei olisi tarjolla vain harvoille ja valituille maksukykyisille ja -haluisille ihmisille. 450 miljoonalla eurolla valtio saa mm. 124 museota, 31 orkesteria, 69 teatteri-, sirkus- ja tanssitoimijaa, satakunta kulttuurilehteä, yhden päätoimisen ooppera- ja balettitalon, suomalaisia elokuva-, tv- ja radiotuotantoja, kuva- ja valokuvataidetta, arkkitehtuuria, muotoilua ja käsityötaidetta sekä tukea taiteen tekijöille eri muodoissaan. 

Valtion rahalla ei kuitenkaan näin paljon kulttuuria synnytetä. Valtio on osallinen, mutta todellinen toiminta syntyy valtion, kuntien tai yksityisen sektorin sekä maksavien asukkaiden yhteisellä rahalla. Eri arvioiden mukaan kulttuuria rahoitetaan todellisuudessa ainakin miljardilla eurolla (Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen selvitys). Valtion panostus vetää uusia kulttuuripanostuksia muilta toimijoilta, ja panostuksen pienentäminen vetää edellytyksiä myös muiden toimijoiden panostuksilta.  Perusrahoituksen leikkaukset eivät siksi vaikuta suoraan samassa suhteessa kulttuurin tarjontaan – ne voivat leikata sitä paljon enemmän. Tämä kolahtaa lähes jokaiseen suomalaiseen, sillä Suomen kulttuurirahaston tutkimuksen mukaan kulttuuri ei ole ainoastaan eliitille, vaan päinvastoin ulkoiset tekijät, kuten ikä, asuinpaikka, tulotaso tai puoluekanta vaikuttavat hyvin vähän suomalaisten kulttuurisuhteeseen. 

Valtion kulttuurirahoitus ei vain ylläpidä vaan myös luo muutosta. Riku Lievonen julkaisi pari vuotta sitten painavan työn esittävän taiteen järjestämisestä 2030-luvun Suomessa. Työn viesti on se, että kuntien osuus kolmikantaisesta rahoituksesta huojuu. Vähenevä ja ikääntyvä väestö ravistelee viimeiset 50 vuotta kohtuullisen vakaana pysynyttä esittävän taiteen verkkoa: orkestereille ja teattereille ei ole enää edellytyksiä siellä missä niitä ennen toimi. Lievonen peräänkuuluttaa kolmikannan muita osapuolia tueksi: ”Valtio ja säätiöt kolmikannassa kuntien kanssa voisivat yhdessä olla tukemassa paikallisia muutosprosesseja, esimerkiksi mahdollistamalla pilottihankkeita ja uusien toimintamallien siirtymävaiheen rahoituksia taloudellisten kannustimien muodossa.”  Myös kulttuurikentän muutoksen rahoittamatta jättäminen voi aiheuttaa hallitsemattomia vaikutuksia. Se voi vaikkapa romahduttaa kulttuurin tarjontaa pienenevissä kaupungeissa.  

Valtion kulttuurirahoituksen rooli on myös uusien asioiden käynnistäminen. Juuri julkaistussa Antti Kivelän, Liisa Hyssälän ja Jouni Backmanin selvityshenkilöinä vetämän työryhmän raportissa linjataan kulttuurin ja liikunnan hyvinvointivaikutusten päätöksenteko- ja ohjausjärjestelmää. Yksinkertaistaen raportissa mietitään, miten valtio voi toimia, jotta kulttuurin ja liikunnan ennaltaehkäisevillä (ja sellaisena edullisilla) toimilla päästään hillitsemään sosiaali- ja terveyspalveluiden (kalliita) palvelutarpeita. Keskeiseksi viestiksi nousee, että tarjonnan vahvistamisessa ollaan tehty pitkään töitä onnistunein tuloksin. Nyt on aika tehdä uusia aloitteita, kuten ehdotettu kansallinen hyvinvointikortti sekä jatkaa ja laajentaa jo hyväksi havaittuja toimintamalleja, kuten Harrastamisen Suomen malli. Tämä edellyttää rahaa: kehitys-, tutkimus- ja kokeilurahoitusta sekä sitä perusrahoitusta, jolla kulttuuritoimijat voivat tarjota palveluitaan.  Uudet aloitteet välittävät elävää kulttuuria entistä laajemmalle ihmisjoukolle, eivätkä jätä sitä niiden iloksi, joille kulttuuri on helposti saavutettavissa. 

Kulttuurista saa siis helposti luksustuotteen monin eri tavoin. Sahaamalla rahoitusta ja tukahduttamalla uusien aloitteiden käynnistymistä voi vaihtoehtoisesti romauttaa korttitaloa tai odottaa, kun se kaatuu itsekseen. Siksi kulttuuripoliitiikasta ja eritoten kulttuurirahoituksesta käytävä keskustelu on tervetullutta. Ainakin me Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI:llä ja osana Finnish Consulting Group FCG:tä olemme kiinnostuneita olemaan keskustelussa mukana, koska meitä kiinnostaa millaista yhteiskuntaa olemme ylläpitämässä.