Blogi: Kaupungistumisen sietämätön vaikeus

Juha Sipilän hallitusohjelmassa on 74 sivua tekstiä ja yli 20 000 sanaa. On mielenkiintoista, mitä ohjelmaan on kirjattu ja varsinkin mitä on jäänyt kirjaamatta. Oman puumerkin ovat saaneet Saimaan norpat, hevosenlanta, tyhjät asunnot, kokeileva kokeilukulttuuri keskushallinnon kokeilutoimistossa ja kymmenet muut asiat. Kaupungistumisesta ei ole sanan sanaa. Yksi keskeisimmistä globaaleista ja kansallisista megatrendeistä on kirjaimellisesti tabula rasa. Urbanisaatio -sana esiintyy kerran ranskalaisen viivan takana olevassa luettelossa.

J.L. Austinin (1955) mukaan “sanat eivät vain kuvaa todellisuutta, vaan luovat todellisuutta”. Yritän korvata puuttavat sanat muutamilla faktoilla kaupungistumiskehityksestä.

Ensimmäiseksi, kaupunkialueiden väestö kasvoi 645 000 henkilöllä ja työpaikkojen määrä noin 190 000:lla vuosien 1990–2013 välisenä aikana. Samanaikaisesti maaseutualueiden väestö väheni noin 190 000 henkilöllä ja 66 000 työpaikkaa katosi. Aluerakenteessa tapahtui samanaikaisesti keskittymis- ja harvenemiskehitystä.

Toiseksi, neljä viidestä suomalaisesta asuu jo tällä hetkellä 20 suurimmalla ja kolme viidestä 10 suurimmalla kaupunkiseudulla. Taajamissa asuu enemmän kuin neljä viidestä suomalaisesta. 10 suurimman kaupunkiseudun eli Helsingin, Tampereen, Turun, Oulun, Lahden, Jyväskylän, Porin, Kuopion, Joensuun ja Seinäjoen seutujen väkiluku kasvoi yhteensä 384 000 henkilöllä vuosina 2000–2014. Siis suurin piirtein saman verran kuin Tampereen tai Turun kaupunkisudulla on nyt asukkaita. Kaupunkiseutuja tai työssäkäyntialueita on yhteensä 70.

Kolmanneksi, suurten kaupunkiseutujen (10) osuus on keskeisillä makromuuttujilla enemmän kaksi kolmasosaa koko maan osuudesta: 61 % koko maan väestöstä, 64,8 % työpaikoista, 67,4 % yksityisen sektorin työpaikoista, 67,2 % bruttokansantuotteesta, 69 % korkea-asteen tutkinnon suorittaneista ja 83,6 % tutkimus- ja tuotekehitysmenoista.

Neljänneksi, kuntien välisestä muuttoliikkeestä sai muuttovoittoa vain joka neljäs kunta ja kaupunkiseutu vuosina 2010–2014. Muuttovoittoiset alueet keskittyivät pääosin suurten tai keskisuurten kaupunkien ympärillä. Suomen maapinta-alasta noin 90 % oli muuttotappioaluetta.

Viidenneksi, Helsingin kaupungin väestönlisäys oli 38 794 ja Helsingin seudun 85 794 henkilöä vuosina 2010–2014. Jos väestönlisäys jatkuu samalla kehitysuralla vuosina 2015–2030, Helsingin kaupungin väestönlisäys nousee noin 116 00 ja sisemmän metropolialueen noin 257 000 henkilöön vuoteen 2030 mennessä.

Kuudenneksi, Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun seutujen väestönlisäys oli yhteensä 134 236 henkilöä vuosina 2010–2014. Jos suurten (yli 250 000 asukkaan) kaupunkiseutujen kehitys jatkuu samankaltaisena, niin niiden väkiluku kasvaa noin 403 000 henkilöllä vuoteen 2030 mennessä. Lahden, Jyväskylän, Porin ja Kuopion kaltaisten keskisuurten (yli 130 000 asukkaan) kaupunkiseutujen väestönlisäys oli yhteensä 12 791 henkilöä vuosina 2010–2014. Keskisuurten kaupunkiseutujen väestönlisäys on samaa tahtia noin 38 000 henkilöä vuoteen 2030 mennessä.

Seitsemänneksi, Helsingin ja Tampereen välisen kasvukäytävän vaikutusalueella (Helsingin, Riihimäen, Hämeenlinnan, Etelä-Pirkanmaan ja Tampereen seudut) asuu tällä hetkellä noin 2,1 miljoonaa henkilöä. Se on yhtä paljon kuin Itä-Suomen, Pohjois-Suomen, Keski-Suomen ja Pohjanmaiden kymmenessä maakunnissa on nyt asukkaita.

Kahdeksanneksi, tiedämme useiden aluetaloudellisten tutkimusten perusteella kaupungistumisen, taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin sekä tuottavuuden välillä olevan yhteys. Tutkimusten mukaan kaupunkien väkimäärän ja väestötiheyden kaksinkertaistuminen nostaa alueen tuottavuutta keskimäärin 3–8 %.

Kaupungistumisen unohtuminen hallitusohjelmasta vaikuttaa itse asiassa loogiselta suhteessa aikaisempaan kehitykseen. Kaupungistuminen on ollut aluekehityksen pitkässä linjassa arka ja ruma sana, jota on käytetty mieluummin vähemmän kuin enemmän. Suomi on monin tavoin myöhäiskaupungistunut maa, etenkin mentaalisella tasolla. Tilastot kertovat periaatteessa varsin korkeasta kaupungistumis- tai taajamoitumisasteesta (70–84 %), mutta käytännössä agraari-Suomesta periytyvät arvo- ja asennemallit hallitsevat edelleen kollektiivista tilaa. Kaupunkien kasvuun, kilpailukykyyn, keskittymiskehitykseen, arvonlisäykseen, keskittymien luomiseen jne. suhtaudutaan usein varauksellisesti. Kaupungistumiseen liittyvien lokaalisaatio- ja urbanisaatioetujen faktojen sijaan korostetaan kehityksen kielteisiä piirteitä. Nopeasti kasvavien ja muuttovoittoisten alueiden “kasvukipuja” ei koeta todellisina ongelmina, vaan aluerakenteen haasteita lähestytään  väestöön menettävien muuttotappioalueiden näkökulmasta. Hyvä tai huono esimerkki näkökulmasta riippuen on asuntotuotanto. Julkinen paine ei kohdistu asuntotuotannon riittävyyteen kasvukeskuksissa, vaan huoleen taantuvien alueiden tyhjistä asunnoista.

Toivon painopisteen siirtyvän jatkossa kokonaisvaltaiseen kaupunkipolitiikkaan eli kaupunki-, asunto-, liikenne- ja innovaatiopolitiikan syvempään symbioosiin. Tällöin avaintekijöitä ovat yhdyskuntarakenteen tiivistäminen, jalankulkua, kevyttä liikennettä ja joukkoliikennettä palvelevat liikenneratkaisut, opiskelija- ja tapahtumakaupungin kehittäminen, uusiutuvat ja älykkäät energiaratkaisut sekä panostaminen mukavan kaupungin pehmeisiin vetovoimatekijöihin.

Väitän, että kaupungistuminen on 2010-luvun suuri rakennemuutos, Uusi Suuri Muutto, samalla tavoin kuin legendaarinen Suuri Muutto 1970-luvun vaihteessa.