Seinäjoki Roasted -blogi: Aktivismi vaihtoehtojen tuojana – onko Seinäjoki valmis?

Lauantaina 21.11.2015 vietettiin Ravintolapäivää. Yhteensä 1 627 yhden päivän ravintolaa 32 maassa tarjoilivat ihmisten omissa keittiöissä kypsytettyjä herkkuja. Vieläpä täysin ilman julkisen vallan koordinointia tai valvontaa. Muutamasta itse kyhätystä kojusta pääkaupungissamme vuonna 2011 alkanut ruokatapahtuma oli pieni valonpilkahdus myös Seinäjoen pimenevässä syksyssä. Kourallinen kotikutoista pohjalaista ravintolaa tuotti monta hymyä ja lisäsi ripauksen yhteisöllisyyttä.

Ravintolapäivästä on muodostunut viimeaikaisen kaupunkikulttuurin renessanssin kiiltokuva, joka yhdistetään yhden päivän hauskanpitoon. Kaupunkikehittäjille tapahtumalla on kuitenkin tarjota vakavampikin puoli.

Kuka nimittäin tiesi, että Ravintolapäivän juuret ovat tavoitteessa purkaa Helsingin katuruuan myyntiä koskeneet viranomaisrajoitteet? Tuskin kovinkaan moni, sillä ne katosivat jo aikaa sitten. Nykyisin aiemmin kielletyt tai mittavan lupaprosessin takana olleet ruokarekat ovat arkipäivää katukuvassa. Elinkeinotoimessa kannattaa muutenkin pitää korvat höröllä. Muutamalla paikkakunnalla tapahtuma on johtanut pysyvän ravintolatoiminnan aloittamiseen.

Ruokakarnevaalin syntytarinalla on yhtymäkohtia merkittävään muutosaaltoon osallistumisen kulttuurissa. Taustalla vaikuttaa maailmanlaajuinen ilmiö, jossa uuden urbaanin sukupolven edustajat ovat alkaneet kehittää yhteiskuntaa ja tärkeiksi kokemiaan asioita tee-se-itse-asenteella ruohonjuuritasolta ylöspäin – ohi perinteisten vaikutuskanavien. Sosiaalisella medialla on iso rooli kohtaamisten ja organisoinnin mahdollistajana.

Suoran toiminnan ohella tämän niin kutsutun kaupunkiaktivismin tekemisiä usein ohjaa tietoinen pyrkimys astua viranomaissektorin varpaille ja koota muutosvoimia yhteiskuntamme rakenteiden päivittämisessä 2000-luvulle.

Tämän seurauksena kaupunkiorganisaatioita odottaa ennemmin tai myöhemmin paine uudistaa tapojaan käydä vuoropuhelua kaupunkilaisten kanssa. Isoimmissa kaupungeissa hallinnon ja asukkaiden työnjako on jo paikoin alkanut hämärtyä. Otetaan muutama esimerkki.

Tampereella saatiin vauhtia ulkoliikuntapaikkojen kehittämiseen kun joukko skeittareita iski viranomaispäätösten odottelun sijaan itse lapiot maahan. Joutokäynnillä olleen Tikkutehtaan ympäristöstä muovautui originelli rullalautailukohde. Proaktiivinen toiminta herätti median kiinnostuksen ja sitä myötä myös Tampereen kaupungin. Tietoinen rullalautailuolosuhteiden kohentaminen käynnistyi.

Pro Helsinki 2.0 -varjoyleiskaavan tapaiset interventiot puolestaan vihjaavat, että myös kaavoittajien on varauduttava osallistumistapojen monimuotoistumiseen. Jäsenmääriään nopeasti paisuttaneet ’Lisää kaupunkia’ -Facebook-ryhmät palauttavat kaupunkisuunnittelua lähemmäksi asukkaita ja korostavat maassamme vallitsevan keskustamaisen asumisen suunnitteluosaamisen ohuutta.

Entä onko kaupunkinne virastoissa pohdittu jonkin uudenlaisen yhteistä hyvää jouduttavan sähköisen palvelun lanseeraamista? Älkää vielä kalenteroiko suunnittelupalavereita. Kaupunkilaiset voivat olla jo monta askelta edellä. Mm. erilaiset nettikirpputorit, kuljetuspalvelut, kimppakyydit, ruoanvälitys, yhteiskäyttöisten tilojen välitys, aikapankit ja tavaroiden vuokrauspalvelut löytyvät kaikki jo verkosta. Kätevästi ja omaehtoisesti organisoituneina joko sosiaalisesta mediasta tai erillisiltä itse rakennetuilta verkkoalustoilta.

On selvää, että tämänkaltaiset kehityskulut aiheuttavat hämmennystä virastoissa. Miten reagoida kun kaupunkilaiset pujottelevat sujuvasti tavanomaisten menettelyjen ja demokratiakäytäntöjen ohi oikealta ja vasemmalta, hakkeroivat mieleisensä ratkaisun, ja katoavat yhtä nopeasti kuin saapuvatkin?

Selkeitä vastauksia ei ole. Itse kuitenkin uskon, että uskallus avautua uuden polven kehittämiselle kannattaa. Kaupungin omat prosessit kestävät kauan, mutta virallisten kanavien ulkopuolelta voi löytyä nopeasti innovatiivinen ratkaisu ja resurssit johonkin ajankohtaiseen ihmisten arkea lähellä olevaan ongelmaan.

Tämä kuitenkin edellyttää viranomaisilta uudenlaista ajattelua ja tekemisen kulttuuria.

Mitä esimerkiksi linjataan kaupunkilaisilta tulevien ehdotusten omaksumisesta ja resursoinnista? Perinteisesti kansalaispalautteen käsittelyä on ohjannut ajatus tasapuolisuudesta. Mutta voiko pitkälle viety asiantuntijatasoinen ratkaisuehdotus olla yksi mielipide muiden joukossa?

Ja millaista olisi vaikkapa kaupunkisuunnittelu, jossa kansalaisten osallistamista ohjaisikin idea yhteiskehittelystä? Tällöin aktivistien suunnitteluosaaminen ja -into tavoitettaisiin osaksi suunnittelutyötä.

Entä voiko hallinto ylpeästi seurata aktivistiporukoiden viitoittamalla tiellä aikaan saavien toimintamallien suhteen? Tai pyytää heiltä asiantuntija-apua?

Kokeilemalla viisasten kiven löytää helpoiten. Erilaisten kaupunkiaktivismien syntymistä ei tosin voi ennakoida tai hallita. Mutta kannustan Seinäjokea rohkeasti ottamaan ruohonjuuritason toimijat mukaan keskeisiksi sparraajiksi ja kumppaneiksi siellä missä aktivistitoimintaa on.

Tee-se-itse-kulttuurin voimistuessa kaupunkilaiset voivat olla kaupungille valtava voimavara.