Blogi: Kunnat, maakunnat ja aluekehittäjät vaihtoehtopedagogien uimakoulussa

Viime viikon tiistaina 1.11. TEM järjesti kansallisen kasvupalvelu- ja aluekehittämispäivän Finlandia-talossa, jonne kokoontui suuri aluekehittäjien tiedonjanoinen joukko kuuntelemaan ja keskustelemaan maakuntauudistuksen ja ylipäätään aluekehittämisen ajankohtaisista asioista. Tiedonjanoa oli sammuttamassa laaja ohjelma, puhujakaarti ja päivän keskusteluista sekä tilaisuuden aikana rullanneista twiiteistä huokui hyvä draivi eteenpäin. Silti samalla paistaa läpi hämmennyksen tila, jossa uudesta tilanteesta on hyvin vähän sanottavaa, uskallusta kertoa tai väittää rohkeasti jotain. Johtopäätökset liikkuvat yleisellä tasolla korostaen mm. tarvetta yhteistyölle, luottamukselle ja ketteryydelle.

Aluekehittämisen Suomi on nyt monen tekijän summana yhden aikakauden murroskohdassa, jossa takana on Euroopan Unioniin liittymisestä näihin vuosiin kestänyt parinkymmenen vuoden ohjelmaperusteisen kehittämisen kausi. Tämän kauden aikana ”pedagogiassa” (ts. kasvun tukemisen periaatteissa) on ollut tyypillistä kansalliset vahvat rakenteet (ja ohjelmat), menetelmät ja työkalut aluekehittämiselle. Pedagogia sopi tilanteeseen, jossa tarvittiin uusien aluekehittämisen (ja innovaatiopolitiikan) rakenteiden ja osaamisen ylösajoa samalla, kun meno oli keskimäärin viime vuosia lukuun ottamatta mukavaa liukua yhdessä myötävirtaan viennin vetäessä, tuottavuuden ja talouden kasvaessa.

Nyt tilanne on toinen. Uimaan opetellaan uudelleen tilanteessa, jossa mikään ei ole kuten ennen ja opettelu tapahtuu kuohuvassa koskessa, jossa mallia ei voi eikä ehdi ottaa kavereilta, kun pyörteet ja kuohut koskettavat eri lailla. Samalla usko kansallisiin ohjelmiin on hiipunut. Kuva heijastuu kansalliselta ja kokonaan uudelleen rakentuvalta maakuntatasolta myös kunnalliselle tasolle. Viime viikon perjantaina tarkastettiin Anni Jäntin väitöskirjatutkimus ”Kunta, muutos ja kuntamuutos”, joka haastaa ajatuksemme kunnasta ja kuntia pohtimaan rooliaan uudelleen. Väitöksen sanoma kuuluu kutakuinkin niin, että kunta pakenee yhteen muottiin pakottavaa yhtenäiskunta-ajattelua, ja kuntien erilaistuessa esiin tulevat monet rinnakkaiset kuntatodellisuudet. Annin väitöksen sanoma tukee myös tekemäämme tulevaisuuden kunta -selvitystä, jolloin meneillään oleva muutos on nähtävä kumulatiivisena prosessina, jossa ei ole selväpiirteistä alkua eikä loppua, vaan roolia ja tapoja toimia on haettava jatkuvasti uudelleen.

Nykyinen tilanne tuo väkisinkin mieleeni hymähdyttävän sarjakuvastripin Fingerporista (ks. kuva alla). Vaihtoehtopedagogien uimakoulussa kuntien, maakuntien ja aluekehittäjien on nyt etsittävä oma tyylinsä. Vanhalla tyylillä ja työnjaolla ei pärjää, vaan erilaiset sekauintitekniikan hallitsijat ovat vahvimmillaan, kun roolit hakevat jatkuvasti muotoaan.

Tässä isossa, kutkuttavan jännittävässä ja haastavassa muutoksessa äärimmäisen tärkeää on se, että käytännön työn sisältö, toimintatavat ja tekijät eivät unohdu rakenteiden taustalle. Tämä uusi hallintorakenne tulee olemaan peräisin ihmisistä (kuten entinenkin oli) ja tavat kehittää alueita edelleen ihmisten tahtoa ja tekoja. Nyt poliittiset linjaukset ja isolla maalipensselillä maalaillut viivat rakenteille alkavat saada tarkempia värejä ja yksityiskohtia laskeutuen käytännön työn ja ihmisten tasolle, jolloin puhutaan siitä, kuka lopulta tekee, mitä tekee sekä millä resursseilla ja osaamisella.

Nyt on se aika, kun Suomen ja suomalaisen aluekehittämisen on keksittävä itsensä uudelleen!