Blogi: Koronaennustukset syrjään: kaupunkien elpymistahti ratkotaan nyt

Mihin kysymyksiin kaupunki- ja aluepolitiikan toimijoiden tulisi kohdistaa energiansa koronapandemian puristuksissa? Kas siinä pohdittavaa. Tiettyjä uutissisältöjä ja ulostuloja seuraamalla voi ainakin saada käsityksen, että vastaus on aluekehityksen muuttuvat virrat.

Media on jo useamman kerran raportoinut suomalaisten asumispreferensseissä nyt korostuvan maaseutumaisen asumisen, oman tila ja rauhan. Tieto halusta muuttaa maalle tai vähän etäämmälle keskustaajamista selviää erinäisistä mielipidekyselyistä (esim. IS 24.8.). Tämän lisäksi esimerkiksi Helsingin Sanomissa (HS 6.9.) maalle muuttaneet nuoret parit ovat kertoneet muuttopäätöksestään ja koronan aiheuttamasta kaupungin hohdon katoamisesta. Samaan tapaan HS on kirjoittanut esimerkiksi Helsingin keskustan autioitumisesta.

Pitkään jatkunut ja vääjäämättömältä näyttänyt kaupungistumiskehitys alkaa siis rakoilla. Vai alkaako sittenkään?

Samoista ajankohtaisista mielipidemittauksista nimittäin selviää myös vastakkaisia tuloksia (Maaseudun Tulevaisuus 24.7.). Helsingin Sanomien juttua lukiessa selviääkin, että haastatellut olivat tehneet muuttopäätöksensä jo ennen koronaa. Ajatusta kaupunkien vetovoiman romahduksesta haastaa myös se, että kesän aikana on voitu havainnoida, miten kaupunkien sosiaalinen elämä virkosi hyvin nopeasti rajoitusten lievennyttyä synnyttäen paljon uutta ja innovatiivista toimintaa.

Ihmisiä Senaatintorin terassilla kesällä 2020.
Senaatintorille avattu jättiterassi houkutteli kesällä kävijöitä. Kuva: Timo Hämäläinen.

Hyvä nyrkkisääntö on, että tällaiset mediassa esiintyvät tarinat ovat yleensä huonoja kompasseja tulevaisuuteen. Niiden taustalla olevat tutkimukset hyvin harvoin täyttävät akateemisia laatukriteereitä, ja niissä kerrotaan milloin yhtä, milloin toista suomalaisesta alue- ja kaupunkikehityksestä.

Pinnallisessa ihanteiden mittailussa jää huomaamatta, että ihmisten todelliset asumispreferenssit muodostuvat sosiaalisten tilanteiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden puristuksessa. Meillä on ajassa eläviä mielikuvia ideaaleista asuinpaikoista tai elämäntavoista, kuten unelmia maaseutuidyllistä tai muutosta Kööpenhaminaan. Käytännön toimintaamme vaikuttavat kuitenkin myös ympäröivä todellisuus, reaaliset vaihtoehdot, arjen pyörittäminen, muiden toiveet ja esimerkiksi työpaikat ja kustannukset, elämisen vaivat ja helppoudet. Ideaalien sijaan toimimme valintoja tehdessä käytännönläheisesti ja arjen tosiasiallista viihtymistä painottaen. Haluamme siis tosiasiassa muuta kuin sitä mitä haluamme haluta.

Preferenssit voivat tietysti myös muuttua, mutta koronan vaikutuksia näihin on syytä käsitellä analyyttisesti eikä liioitellen. Koronaviruksen vaikutuksia on käsitelty julkisuudessa monelta kantilta, mutta monet puheenvuorot sortuvat ennustamiseen. Esitettäessä väitteitä jonkin ilmiön vaikutuksista yhteiskunnan laajempiin rakenteisiin pitäisi esittää varsin painavia perusteita muutoksille ja vaikutusketjuille. Monet varmoiksi sanoitetut yhteiskunnalliset muutokset ovat paljastuneet varsin vähäpätöisiksi.

Koronaviruksella on kuitenkin kiistatta ollut suuri vaikutus kaupunkien arkeen. Muuttuvia aluekehitysvirtoja huomattavasti perustellummat huomiota ja luovia ratkaisuja vaativat kaupunkipoliittiset ongelmat liittyvät joukkoliikenteeseen, pienyritysten ahdinkoon ja lisääntyvän kaupunkiköyhyyden uhkaan. Eritoten ravintola- ja matkailuala sekä monet luovat alat ovat vakavan kriisin partaalla.

Viruspelko on vähentänyt julkisen liikenteen käyttöä merkittävästi. Esimerkiksi HSL:n tapauksessa käyttäjämäärä putosi maaliskuussa 70 %. Tilanne on sittemmin korjaantunut vain laihasti, sillä syksyn matkustajamäärät ovat edelleen noin 40 % pienemmät edellisvuoteen verrattuna. Yhtälö on ongelma joukkoliikenteen rahoitukselle. HSL:n tapauksessa lipputulojen arvellaan jäävän tänä vuonna noin 140 miljoonaa euroa budjetoitua pienemmiksi. Matkustajakadon pitkittyessä monessa kaupungissa saatetaan päätyä heikentämään julkisen liikenteen palvelutasoa. Erityisesti ylikunnallisten joukkoliikenteen järjestäjien tapauksessa ilmassa roikkuu synkkiä pilviä, sillä palvelua rahoittavat kunnat eivät välttämättä helposti löydä yksituumaisuutta pelastusoperaation luonteesta. Valtio on onneksi osaltaan ryhtynyt turvaamaan joukkoliikenteen tulevaisuutta tukipaketeillaan.

Työttömyyslukuja vertaillessa on selvää, että koronatilanteen vaikutukset tuntuvat korostetusti palveluelinkeinoista riippuvaisissa suurissa kaupungeissa. Esimerkiksi kesäkuussa Helsingissä ja Tampereella työttömyys oli noussut 7–9 % edellisvuoteen verrattuna, ja sen jälkeen työttömyystilastot ovat yleisesti menneet vain huonompaan suuntaan. Työttömyyden nopea kasvu palveluvaltaisilla aloilla vaikuttaa erityisesti heikommissa asemissa oleviin, avaten portin alueellisen kaupunkiköyhyyden lisääntymiselle.

Palvelualat ovat myös kehittyvän kaupunkikulttuurin kannalta oleellisia, ennakoiden potentiaalista tapahtumateollisuuden ja ravintolakulttuurin taantumista koronarajoitusten pitkittyessä. Tämä kurimus on estettävä. Yritysten haasteista huolimatta ihmiset kaipaavat näitä palveluita rajoitusten väistyessä. Koronavirus leviää nyt voimakkaasti juuri siksi, että kaupungin hohto ja sosiaalisten tilanteiden vetovoima on niin suuri, että varovaisuus unohtuu.

Mikä prioriteetti voitaisiin sitten antaa ennustukselle aluekehityksen ison kuvan muuttumisesta?

Mielestämme ei kovinkaan korkeaa. Koronaviruksen aiheuttamia muuttoliikkeen pidemmän aikavälin vaihteluita ei ole mahdollista havainnoida etukäteen. Murrostilaa maalailevasta medianarratiivista voimme saada vihjeen, että koronaviruksen vaikutuksena joukko ihmisiä alkaa lukuisten pinnalla olevien arvostusten joukossa huomata haluavansa muuttaa elämässään jotain. Mutta evidenssi jää heikoksi siitä, onko näistä ihanteista käytännössä haastamaan aiempia asuin-, ja työpaikkojen valintaan tai työskentelyn tapoihin liittyviä tottumuksiamme. Uusimpien tilastojen valossa muuttovirrat suuntautuvat edelleen suurimpiin kaupunkeihin.

On tietysti luonnollinen ajatus, että viruksen puserruksessa vauhditamme joitakin asioita, kuten etätyöteknologioiden ja -käytäntöjen kehittymistä. Viruspelko voi myös perustellusti kasvattaa vaikkapa paljonpuhutun monipaikkaisen asumisen kysyntää. Työnteon tavat kokevat varmasti muutoksia. Perusasiat eivät kuitenkaan vähästä hätkähdä, kun puhutaan suuremmista yhteiskunnallisista rakenteista.

Syynä viime vuosien keskittyvään aluekehitykseen on se, että kaupunkimaisesta elämäntavasta ja palvelukeskeisestä kuluttamisesta on tullut kulttuurista valtavirtaa. Preferoimme kaupunkeja, koska koemme ne kukin omista lähtökohdistamme haluttavaksi ja kannattavaksi asuinpaikoiksi.

Ajatus siitä, että koronavirus työntäisi ihmisiä maalle ja isojen kaupunkiseutujen ympäryskuntiin edellyttäisi siis preferenssien ja suurien yhteiskunnallisten rakenteiden perustavanlaatuista muutosta. Disruptiota.

Toistaiseksi todennäköisin skenaario tällaiselle ison kuvan muutokselle on muualla kuin viruskammossa. Voi olla, että aiheutamme sen itse jättämällä keskittymättä niihin kaupunkien näkymiin vaikuttaviin ongelmakohtiin, joiden puitteissa tarvitaan elvyttäviä tulevaisuusinvestointeja. Huonosti hoidettu elvytys saattaa synnyttää niin syviä urbaaneja ongelmia, että ne alkavat lopulta näkyä asumispreferensseissäkin.

Kirjoittajat

Timo Hämäläinen ja Ilppo Soininvaara ovat kaupunkikehittämisen asiantuntijoita.