Blogi: Perustuslaillinen ajattelu kaupungistuvassa maailmassa

Tällä hetkellä eletään nykymuotoisen sote- ja maakuntauudistuksen kohtalon hetkiä. Ottamatta kantaa uudistuksen varsinaiseen sisältöön tai onnistuneisuuteen, mieleen on tullut muutamia seikkoja, jotka koskevat kaupunkien asemaa tämänhetkisessä sote- ja maakuntauudistuksesta käytävässä keskustelussa ja perustuslaillisen perspektiivin merkittävää asemaa uudistuksen sisällön jäsentäjänä. Kuten viime aikojen keskustelusta voidaan huomata, perustuslakivaliokunnan lausunnolla on suuri merkitys sen suhteen, millaisia uudistuksia Suomen sote-järjestelmään on mahdollista tehdä.

Monet kaupunkien edustajat ovat tehneet kriittisiä ulostuloja koskien nykymuotoista sote- ja maakuntauudistuksen mallia. Näkyvimpänä hahmona tässä puheenparressa on varmasti ollut Helsingin pormestari Jan Vapaavuori, joka on jopa todennut, että maakuntamalli on modernille maailmalle vieras. Monet kaupunkipäättäjät jakavat enemmän tai vähemmän tämän näkemyksen, ainakin pääkaupunkiseudulla. Tällaisen katsannon voi katsoa kiteytyneen esimerkiksi pääkaupunkiseudun historiallisessa yhteisvaltuustossa. Monet Vapaavuoren ja muiden kaupunkien edustajien esittämät kritiikit ovat osuvia.

Ilmiö on varsin mielenkiintoinen, kun sitä peilataan perustuslakivaliokunnan kannanottoja vasten. En tiedä kuinka monen muistissa on se, että perustuslakivaliokunnan tulkinnan mukaan sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämis- ja tuottamisvastuun siirtämiselle yksittäisiä kuntia suurempien toimijoiden vastuulle on olemassa painavia perusoikeusjärjestelmään pohjautuvia perusteita. Myös kuntayhtymämalli, ainakin aikaisemmin ehdotetussa muodossaan, on tulkittu perustuslain näkökulmasta ongelmalliseksi. Perustuslaki toisaalta sallii kuntia suurempien itsehallintoalueiden järjestämisen ja perustuslakivaliokunta on tulkinnut maakuntien olevan tässä yhteydessä hyväksyttävissä oleva ratkaisu. (esim. PeVL 30/2016 vp; PeVL 75/2014 vp; PeVL 67/2014 vp.)

On selvää, että näiden kahden näkemyksen välillä on jonkinlainen jännite, joka ei ole edes kovin epäintuitiivinen, saati yllätyksellinen, kun asiaa miettii hieman tarkemmin. Senkin uhalla, että oma perustuslain tulkintani on pinnallinen, käsitän perustuslain pyrkivän viime kädessä varmistamaan, että vaikkapa sote-palvelut ovat perusoikeuksien toteutumisen näkökulmasta riittävällä tasolla kaikkialla Suomessa. Ei ole syytä olettaa, että kaupunkien päättäjät ovat missään mielessä varsinaisesti perustuslakikriittisiä. Resurssit ovat kuitenkin rajalliset ja rahaa ei riitä kaikkeen. Esimerkiksi Helsingin näkökulmasta maakuntauudistus näyttäytyy mittavana tulonsiirtona pääkaupunkiseudulta maakuntiin.

Helsinki onkin varsin erityisessä asemassa tarkasteltaessa suomalaisia kaupunkeja ja pystyy mahdollisesti tarjoamaan asukkailleen asioita, joita monet muut kaupungit eivät Suomessa kykene tarjoamaan. Yksi kaupunkien keskeinen keino kilpailla asukkaista on esimerkiksi tarjota parempaa palvelutasoa kuin toisissa kaupungeissa. Ei ole tietenkään mikään luonnollinen tosiasia, että kaupunkien tarvitsisi välttämättä kilpailla mistään, mutta vaikuttaa siltä, että tänä päivänä kilpailukykyä sekä sen sisartermejä painottavat puhe- ja ajattelutavat ovat arkipäiväistyneet kaupungeista puhuttaessa. Kaupungit käsitetään yhä useammassa yhteydessä kilpaileviksi subjekteiksi.

On perusteltua esittää, että perustuslaillinen ajattelu on olennaisesti valtiokeskeistä ajattelua. Kaupunkien päättäjien sen sijaan voi kuvitella ajattelevan asioita ensisijaisesti edustamansa kaupungin näkökulmasta. Perustuslaillisessa maailmassa ihminen voi ideaalitilanteessa olla varma, että palveluiden perustaso on riittävä koko Suomen maantieteellisellä alueella. Kaupunkivetoisessa ajattelussa kyse on ehkä pikemminkin siitä, että ihmisillä on mahdollisuus valita asuinpaikkansa sen perusteella, mikä paikka pystyy tarjoamaan parhaat olosuhteet ihmisen omien preferenssien toteutumiselle. Tällainen jaottelu on tietenkin karkea ja provokatiivinen.

Ajattelutapa, jonka voisi tiivistää ilmaisuun – tulevaisuus on kaupunkien – on saanut viime vuosina yhä enemmän nostetta. Yksi kuuluisimmista tällaisen ajattelun esimerkeistä on ruotsalaisen Kjell Nordströmin näkemys, jonka mukaan noin 600 kaupunkia tulevat olemaan tulevaisuudessa merkittävämpiä toimijoita kuin nykyiset valtiot. Hyvänä esimerkkinä kaupunkien merkityksen kasvusta myös Suomessa toimivat tosiasialliset muuttotilastot:

Kuten voidaan huomata, ihmiset muuttavat kaupunkeihin ja asuvat kaupungeissa enenevissä määrin. Tämä on varsin ymmärrettävää: kaupungeissa on muun muassa työpaikkoja, erilaisia oppilaitoksia ja paljon muita ihmisiä. Kuten Markku Sotarauta on todennut, kaupungit tarjoavat ihmisille mahdollisuuksia. Tässä valossa on mielenkiintoista tarkastella nykymuotoista perustuslakia.

Ei ole ollenkaan selvää, että valtiot nykymuodossaan tulevat säilyttämään olemassaolonsa ikuisesti. Onpa demokraattisen kansalaisuuden ideakin lähtöisin antiikin Ateenan kaupunkivaltiosta. Kansalaisuutta koskevat kamppailut ylipäätään on historian aikana käyty pääasiassa, Ilpo Heléniä lainaten, kaupunkimuurien sisällä. Toisaalta on myös mahdollista, että valtiokeskeinen ajattelu voimistuu, mutta tällä hetkellä ei kuitenkaan siltä näytä. Toki joitain poikkeuksiakin löytyy. Kaupungistuvassa maailmassa kansallisvaltioihin sidottuja valtiosääntöjä ja perustuslakeja koetellaan. Sote-palvelujen uudistamisesta käytävä keskustelu on vain yksi esimerkki tästä ja ehkäpä vasta alkua. Voisi kuvitella, että tällaiset jännitteet tulevat lisääntymään tulevaisuudessa, kun pyritään hakemaan poliittisia kompromisseja yhteistä maailmaa koskeviin isoihin päätöksiin.

Samuli Manu
Kirjoittaja toimii asiantuntijana MDI:ssä