Blogi: Mikä tökkii pikkukaupungeissa?

Eero Holstila

Aluekehityksen eriytyminen on kiihtynyt kuluvalla vuosikymmenellä. Uusimmat tiedot kertovat pääkaupunkiseudun asuntojen hintojen jatkuvasta noususta, kun taas kasvukeskusten ulkopuolella alamäki on jyrkentynyt. Monien pienten ja keskisuurtenkin kaupunkien asuntokysyntä on heikkoa. Taustalla vaikuttaa väestönkasvun keskittyminen vain suurimmille kaupunkiseuduille.

MDI julkisti toukokuussa 2017 kaupunkipolitiikan tiekartan, joka tuo esille pienten ja keskisuurten kaupunkien menestystekijöitä. Raportin mukaan työn luonteen muutos ja uudet liikkumistavat avaavat myös pienemmille paikkakunnille uusia mahdollisuuksia ja merkittäviä kilpailuetuja. Vaikka potentiaalia siis on, vain varsin harvat pikkukaupungit ovat päässet kasvu-uralle. Mikä tökkii?

Useilla väestöään menettävillä paikkakunnilla elinvoiman perusasiat ovat hyvällä mallilla. Työttömyysaste on suurkaupunkeja alempi, asuminen on edullista ja hyvälaatuista, julkiset palvelut kunnossa. Saavutettavuus on asia, johon paikkakunta ei itse voi vaikuttaa, mutta usein sekin on ok. Viime vuosina on hämmästelty, kun monet loistavan sijainnin kaupungit esimerkiksi Tampereen, Helsingin ja Turun kolmiossa kokevat väestökatoa samaan aikaan, kun etätyö on oikeasti tullut mahdolliseksi. Voisi kuvitella, että käy juuri päinvastoin, eli kalliista suurista keskuksista muutettaisiin lähistön rauhallisiin ja edullisiin laatukaupunkeihin.

Tämä on sitäkin kummallisempaa, kun katsoo näiden kaupunkien elinvoimasuunnitelmia ja visioita. Ollaan ”ihan lähellä”, arki on mutkatonta ja elämä turvallista. Työttömyys on matala ja elinkeinopolitiikka takoo kaiken aikaa uusia teollisia työpaikkoja, tukee innovaatioita ja luo uutta yrittäjyyttä muodikkailla biotalouden, ympäristöteknologian ja digitalouden aloilla.

Jatkossa suurin osa uusista työpaikoista syntyy kysyntävetoiseen palvelutalouteen aloille, joita ei ole totuttu arvostamaan. Kysyntävetoisuus tarkoittaa, että tarvitaan ihmisiä jotka kysyvät. He ovat uusia asukkaita tai muulta tulevia kävijöitä, esimerkiksi turisteja. Kaupunkipolitiikassa korostuvat panostukset ihmisystävälliseen ympäristöön ja esimerkiksi kävelykeskustojen kehittämiseen. Esimerkiksi Elävät Kaupunkikeskustat ry on tehnyt merkittävää herätystyötä tällä saralla.

Keskeiseksi kysymykseksi jää, miksi niin monet pikkukaupungeista opintojen takia lähteneet eivät palaa. Työpaikkojen puute ei selityksenä enää kelpaa, kun lähes 40 prosenttia työvoimasta toimii ammateissa, joissa on etätyömahdollisuus. Tätä ei ole monikaan kaupunki halunnut tai osannut rehellisesti analysoida. Merkit viittaavat siihen, että aineelliset tekijät eivät ole suurin syy poismuuttoon, vaan kysymys on paikkakunnan ilmapiiristä. Monet nuoret ihmiset kavahtavat pikkupaikkakunnan yhtenäiskulttuuria, joka ilmenee erilaisuuden torjumisena, sääntöjen korostamisena ja kansaihmisten vahtimisena, monenlaisena ”mielensä pahoittamisena”.

Eräs kansainvälinen kuluttajien asenteita koskeva vertailu osoitti hiljakkoin, että Suomessa on muita Pohjoismaita enemmän ihmisiä, jota pelkäävät uusia ilmiötä ja suhtautuvat torjuvasti kaikenlaiseen muutokseen. Eipä siis ihme, että suuri osa päättäjistäkin tuntuu kuuluvan tähän joukkoon.

Ei kai vaan pikkukaupunkien kukoistuksen pahin este löydy kaupungeista ja kaupunkilaisista itsestään? Ajatellaan, että ”tää on hyvä näin” eikä lisärakentamista tai outoja uusia tulokkaita kaivata.

Uskon kuitenkin, että kaikista uusista valtuustoista löytyy enemmistö, joka oikeasti haluaa uusia asukkaita ja uusia ideoita. Ilmapiirikysymys kannattaa rohkeasti nostaa asialistalle, kun uuden valtuustokauden linjauksia pohditaan.

Eero Holstila