Blogi: Koronavirus paljastaa kaupunkien idean ja lumovoiman

Koronaviruksen leviämismalli ja -vauhti kielivät maailmamme rakenteesta kaiken oleellisen. Elämme napakasti yhteen linkitetyssä kaupunkiyhteisöjen verkostossa. Sen tiiviisti asutut solmukohdat ovat pandemian pääasiallisia etenemisalustoja, minkä takia viime viikkoina on jouduttu turvautumaan ennenäkemättömään maailmanlaajuiseen poikkeustilojen sarjaan. Kaikkialla vähennetään nyt kontakteja ja kasvatetaan etäisyyttä toisiin ihmisiin. Viruksen eteneminen hidastuu, mutta samalla on syntynyt valtava systeeminen shokki. On surkuhupaisaa, että koronan vastaiset toimet ovat maailmantaloutta ohjaaville kaupungeille kuin varoittamaton isku palleaan. Kaupunkien perustehtävä on saattaa ihmisiä yhteen.

Viruksen vastaisen taiston seurauksena kulttuurielämä on vaikeuksissa, ravintolat, kahvilat ja baarit ovat sulkemisuhan alla, ja julkisen liikenteen sujuvuutta rajoitetaan. Lukuisat urbaania elämää kannattelevat palvelut ja toiminnot saattavat jopa sulkea ovensa lopullisesti. Kaupunki- ja ruokakulttuurin kukoistuskausi kokee koronan myötä merkittävän kolauksen. Huominen vaikuttaa monelle toimijalle harvinaisen sumuiselta.

Koronakriisin jälkeistä aikaa on hankalaa hahmottaa, mutta kaikki tuskin palautuu täysin ennalleen. Suuret kriisit ovat aina olleet yhteiskunnan uudistumisen paikkoja. Tulevat muutokset näkyvät lopulta myös Suomen aluekehityksessä, ja nyt on kiinnostava hetki pohtia niiden luonnetta.

Päättyykö kaupungistumisen voittokulku sittenkään?

Toistaiseksi on maalailtu, josko kriisin keskeinen vaikutus olisi kaupungistumisen voittokulun päättyminen. Käännettä, jossa ihmisille yhtäkkiä paljastuu, että väkeä, työpaikkoja ja investointeja kahmivien suurten kaupunkien loputtomat viehkeyslupaukset ovat sittenkin onttoja. Suomalaisessa mielenlaadussa sykkii ainakin aatoksen ja heikkomaineisten kyselytutkimusten tasolla vielä vahva kaipuu maalle, jonka täyttämiseksi ennustetaan milloin mitäkin yhteiskunnallista poikkeamaa. Olisiko ihmiset pieniin kerrostaloasuntoihinsa sulkeva korona siis sellainen disruptio, joka oikeasti vaikuttaisi suomalaisten asumispreferensseihin ja synnyttäisi vastamuuttoliikettä?

Ehkäpä ei kuitenkaan. ”Karanteeniajan” alkutaipaleella on itse asiassa huomattavissa useita signaaleja siitä, että poikkeustilan seurauksena saattaa käydä täysin päinvastoin.

Suurten kaupunkien asukkaiden ei nyt tarvitse pähkäillä, millaista eläminen taajamien ulkopuolella olisi, sillä tilanne on osoittautunut varsinaiseksi maaseutusimulaattoriksi. Yhtäkkiä ihmiset ovat joutuneet katsomaan ympäristöään aivan uudella tavalla. Ihmisten, sosiaalisten kontaktien, palvelujen ja tekemisen puute on alkanut tehdä konkreettiseksi sen, mikä useimmille on kaupunkielämässä tärkeää. Elinpiirin rajoittuessa oma lähiyhteisö ja sen merkitys kirkastuvat. Kukapa ei olisi jo kantanut huolta omien kulmien yhteisön tulevaisuudesta, olivatpa siteet siihen sitten ohuita tai vahvoja. Poikkeusolojen työntäminä monet löytävät kaupunkien laajasta tarjonnasta myös uusia puolia. Uusia syitä rakastua omilla kulmillaan asumiseen.

Yhteiset kokoontumiset ovat nyt pannassa, joten poikkeustila ajaa keksimään uusia vuorovaikutuksen tapoja. Kuva: Timo Hämäläinen

Samalla nähdään, mitä kaupunkiyhteisön läheisyydestä voimansa saava innovatiivisuus käytännössä merkitsee: on syntynyt lukuisia uusia luovia tapoja auttaa hätää kärsiviä ihmisiä ja yrityksiä. Anonyymeiksi mielletyt kaupungit ovatkin pohjimmiltaan solidaarisuuden majakoita. Ihastuttavinta on kaupunkilaisten kekseliäisyys olla vuorovaikutteisia ilman lähikontakteja. Läpi urbaanin Suomen parvekkeilla on viime päivinä esimerkiksi yhteislaulettu ja tanssahdeltu kollektiivisesti Daruden tahtiin.

Korona-aikojen seurauksena ymmärretään entistä vahvemmin, mikä oikeastaan on kaupunkilaisuuden ydin: sosiaalinen yhteisö, tietty elämäntapa, joka ei ole mahdollinen muualla. Miksi haluaisimme tämän kriisin jälkeen jättää sen edut taaksemme?

Keskuskaupunkien ulkopuolella poikkeustila saa vastaavasti myös monet pohtimaan, josko arjen järjestäminen olisikin sujuvampaa muualla. Edullisen asumisen ja ovelta suoraan avautuvan lenkkipolun tarjoama ei vaikutakaan niin viehkeältä, kun se koostaa koko elinpiirin. Sen rinnalla nähdään, miten karanteenia muistuttavat olot tekevät kaupunkien massojen muodostaman yhteisöllisyyden todeksi, hälventäen mielikuvia epäsosiaalisista ja nirppanokkaisista naapureista.

Tänään etäkonsertteja, huomenna aiempaa valloittavampaa kaupunkikulttuuria

Kaikkialla maailmalla viriävän poikkeustilasosialisoinnin keskeisiä ainesosia ovat digitaalisuudessa tapahtuneet loikat. Ihmisten järjestäytyminen tapahtuu käden käänteessä, vaikkapa somen kautta. On huomionarvoista, että vaikka nyt etäilemmekin rapisevien videoyhteyksien päässä, toinen toistemme “kotihenkilöiden” taustatoilailuja seuraillen, on viestintäteknologioiden merkitys pitkään ollut oikeastaan ihmisiä fyysisesti lähentävä. Etätyön mahdollisuudet ja teknologia ovat jo tähänkin saakka mahdollistaneet useissa työtehtävissä melko täydellisen aika-, paikka- ja etäisyysriippumattomuuden. Tästä huolimatta keskittymien ja solmupisteiden merkitys on entisestään kasvanut. Nykyajan arvonluonti ja asiantuntijuus syntyvät yhdessä, eikä yksin. Etäyhteydet paljastuvat lopulta varsin heikoiksi kannattelemaan luovan tietotyön tarpeita. Pakolliset etätyöt myös korostavat työyhteisön autuutta. Monelle poikkeusolot voivat olla osoitus etätyön yksinäisyydestä.

Digitalisaation ja kaupunkiyhteisöllisyyden katalysoima uudistusvoima on jo valloillaan esimerkiksi kovia aikoja elävällä kulttuurialalla, jossa on monin tavoin epävirallisesti järjestäydytty pohtimaan ratkaisuja toimijoille hyvin vaikeaan tilanteeseen. Ideat liikkuvat nopeasti ja uusia syötteitä tulee kaikista maailman kolkista. Nyt päällä olevasta painajaismaisesta tilanteesta huolimatta voi odottaa, että ennen pitkää verkostoissa aletaan luoda uutta, ja lopulta kaupunkikulttuuri palaa entistä kiinnostavampana. Ikävän, yksinäisen ja pelottavankin ajanjakson jälkeen halutaan tehdä selvää eroa menneeseen. Hauska kaupunki on siis kenties tulevaisuudessa vielä hauskempi, vaikka juuri nyt ei nauratakaan.

Disruptiotilasta syntyvät kokemukset saattavat jättää jäljen kaupunkikehittämiseen laajemminkin

Poikkeusolot voivat olla vahva tuuppaus käynnissä olevalle paradigman muutokselle kaupunkisuunnittelussa, jossa tiivis, käveltävä ja viihtyisä kaupunkirakenne tekee paluuta. Pysähtyneessä yhteiskunnassa sen edut tulevat selkeämmin näkyville muun muassa lyhyiden matkojen, offline-yhteydenpitomahdollisuuksien, monipuolisen palveluntarjonnan, sekä työn ja vapaa-ajan tasapainon hoidon näkökulmista. Kriisin tuhkista noustessa luonteeltaan sisäänpäin kääntynyt karkeaan rakenteeseen ja suuriin yksiköihin perustuva ”kauppakeskusurbanismi” voi näyttäytyä ainakin osalle epämieluisana. Toivoa saattaa, että kaupunkien kriisin herättämä yhteisöllisyyden ja avoimuuden kaipuu säilyy kriisin jälkeenkin.

Kriisi pakottaa ylipäänsä ajattelemaan asumisympäristöjä uudella tavalla. Kaupunkipyöräkauden aikaistaminen viikolla on vastaanotettu Helsingissä lähes hengellisenä tapahtumana. Kävely ja pyöräily erittäin kauniissa kevätsäässä on karanteeniajan suosikkiajanvietteitä. Moni huomaa jättävänsä auton halliin. Huomataanko meilläkin pikkuhiljaa kaupunkitilan vanhanaikainen tilanjako?

Kaupunkien palvelurakenne muuttuu suuresti. Pienyritykset ovat suurissa vaikeuksissa ja vallitsevissa olosuhteissa digitaaliset palvelut ja verkkokauppa tulevat välttämättömiksi, lähipalvelujen ja kivijalkayrittäjien tukemista korostavasta mentaliteetista huolimatta. Onkin kiinnostavaa saavatko digitaaliset palvelut – erityisesti verkkokauppa – nyt uutta momentumia, kun useampi löytää niiden äärelle, vai käykö päinvastoin. Kenties tilanne kiihdyttää käynnissä olevaa kivijalkakaupan uudistumista läsnäoloa ja verkkopalveluja yhdistävään suuntaan. Hetkellisesti palveluköyhä kaupunki saattaakin pian olla palvelurikas tavalla, jota emme ole vielä kokeneet.

Palvelut, kuten monet livetilaisuudet, siirtyvät nyt vauhdilla verkkoon, mutta tulevaisuus näyttää, miten niiden käy pitkässä juoksussa. Kuva: Anssi Kumpula.

Kaikki tämä jää nähtäväksi. Suomen aluekehityksen tulevaisuuden kannalta on kuitenkin varsin todennäköistä, että kaupunkielämän hetkellisen vaikeutumisen jälkeen yhteiskunta ruohonjuuritasolla palaa lähelle lähtötilannetta. Vaikutukset kaupunkiseuduilla jo hyvin viihtyvien nuorten ja nuorten aikuisten elämäntyyliin, arvoihin, asenteisiin ja preferensseihin tuskin ovat laajat.

Toistaiseksi ainoa koronaviruksen välitön vaikutus aluekehityskeskustelulle on sen avaama ikkuna havainnoida ja kokea, mistä usein hahmottomaksi jäävässä suurkaupunkien imussa ja pehmeissä vetovoimatekijöissä on pohjimmiltaan kyse. Virus paljastaa, miksi yhä useampi suomalainen viihtyy kaupungeissa.

Mikäli pahimmat ennustukset talouden tuhosta toteutuvat, muodostuu kansalliseksi prioriteetiksi nostaa kaupungit taloutemme moottoreina takaisin jaloilleen. Moni asia joudutaan kaupungeissakin rakentamaan alusta. Käsillä on uusien kokemusten ja näkemysten myötä mahdollisuus suureen muutokseen, joka tekee kaupungeista entistä yhteisöllisempiä, vihreämpiä ja viihtyisämpiä.

Kirjoittajat

Timo Hämäläinen ja Ilppo Soininvaara uskovat, että viehkeät kaupungit vetävät koronakriisin jälkeenkin.

PS. Timo ja Ilppo ja suosittelevat korona-ajan ajanvietteeksi Kaupunkipolitiikan uusi aika -kirjaa.