Kunnat valmistautuvat kiivaasti Sote-ratkaisun jälkeiseen elämään. Kaikki ovat yksimielisiä, että paikkakunnan elinvoiman varmistaminen nousee uuden kunnan ydintehtäväksi.
Mutta onko kaupungeilla oikeasti tahtoa ja kykyä investoida tulevaisuuteen? Kysymys tulee mieleen, kun seuraa keskisuurten kaupunkien kunnallispolitiikkaa. ”Täällähän on kaikki kunnossa kun vaan saataisiin nämä palvelut ylläpidettyä. Turha vouhottaa kalliista investoinneista.”
Käynnissä oleva voimakas kaupungistuminen tuo lisää väkeä vain suurimpiin keskuksiin. Monet keskisuuret kaupungit polkevat paikallaan tai väkiluku jopa laskee.
Pitkään jatkunut nuorison muutto suuriin kaupunkeihin näkyy jo myös syntyvyyden kaupungistumisena. Oulun kasvu perustuu pääosin syntyvyyden enemmyyteen. Helsingin seutu on kasvanut 2010-luvulla jo 100 000 henkeä, josta lähes 40 prosenttia on luonnollista väestönkasvua.
Väestöennusteiden mukaan syrjäseutujen lisäksi monet keskisuuren kaupungit kärsivät vuoteen 2040 mennessä suurta väestökatoa kuolevuuden enemmyyden muodossa. Ne tarvitsevat vuosittain merkittävää muuttovoittoa jotta väkiluku säilyisi edes ennallaan.
Väestönkasvu on tärkeä osa paikkakunnan elinvoimaa, koska se luo kysyntää työllistävälle palvelusektorille. Kasvua voi tulla vain syntyvyyden ja muuttovoiton kautta. Nuoret aikuiset on nostettava elinvoimapolitiikan avainryhmäksi. He muuttavat ja he hankkivat lapsia.
Keskisuurilla kaupungeilla on erinomaiset lähtökohdat pärjätä kilpailussa nuorten aikuisten suosiosta. Turvallisen elämän perusasiat ovat kunnossa ja asuminen on edullista. Tehokkaalla elinkeinopolitiikalla kaupunki voi huolehtia siitä, että työpaikkoja on tarjolla.
Mutta tämä ei välttämättä riitä 2020-luvun nuorille aikuisille. He kaipaavat myös sykettä ja säpinää, rosoa ja mahdollisuutta toteuttaa unelmiaan arjessa. Kaupungin pitää olla paitsi turvallinen myös hauska!
Työelämän muutos avaa keskisuurille kaupungeille mahdollisuuksia. Työ suuyrityksessä tai ministeriössä ei vaadi enää päivittäistä läsnäoloa. Ei tarvitse asua metropolissa, vaikka työpaikka olisi siellä. ”Tunnin yhteys” riittää mainiosti. Ihmiset voivat entistä vapaammin valita asuinpaikkansa.
Asuntopolitiikan vanhat eväät eivät kuitenkaan enää välttämättä toimi. Viime vuosina on nähty, että edelliset omakotitontit eivät enää houkuttele. Kaupunkikehittämisen painopiste siirtyy keskustoihin ja asemanseuduille, joista nopeat yhteydet mahdollistavat liikkuvan työn. Uudet asukkaat tuovat lisää ostovoimaa ja parantavat kaupunkikeskustojen palvelutarjontaa ja viihtyvyyttä.
Elinvoimapolitiikan reseptit ovat tiedossa. Tarvitaan rohkeita tulevaisuusinvestointeja asumiseen ja liikkumispalveluihin kaupunkien ytimissä. Päätöksiä on tehtävä nyt, vaikka vaikutukset näkyvät ehkä vasta vuosikymmenen päästä. Löytyykö keskisuurten päättäjiltä viisautta hyödyntää käsillä oleva tilaisuus, vai annetaanko suurten korjata koko potti?
Eero Holstila