Blogi: Asumisen poliittisuudesta

Kolumnistien, pääkirjoitustoimittajien ja ekonomistien kynät ovat sauhunneet vuodenvaihteessa. Asuntopolitiikkaan liittyviä artikkeleja tarttui mediaharavaan kuin oksia myrskyn jälkeen. Tällä viikolla kuhina vielä kiihtyy, kun pääkaupunkiseudun kunnallisvaaliehdokkaat vasemmalta oikealle argumentoivat kohtuuhintaisen asumisen puolesta. Bussipysäkeillä ja risteyksissä käydään keskustelua, onko kohtuuhintainen asuminen perusoikeus vai utopiaa.

Olemme tehneet MDI:ssä, rautaisten asiantuntijoiden, Seppo Laakson ja Henrik Lönnqvistin kanssa, asuntopolitiikan kehittämiskohteita koskevaa selvitystä viime syksystä eduskunnan tarkastusvaliokunnalle. Asuntopolitiikkaa on välttämätöntä tarkastella kokonaisuutena tilanteessa, jossa asumiseen liittyy merkittäviä ongelmia monella tasolla. Tutkimuksen pääkysymyksinä on pääkaupunkiseudun asuntotuotanto ja korkeat hinnat sekä asumisen tukijärjestelmän kysymykset. Alustavasti uskaltanemme sanoa, että Helsingin seudun asuntotuotanto ei ole pysynyt kaupungistumisen kautta syntyneen väestönkasvun tahdissa. Lisääntyvä asuntotuotanto voisi hillitä hintojen ja vuokrien nousua. Sen sijaan valtion asuntopolitiikan lyhytjänteisyys ja suhdannesidonnaisuus haastavat vaikuttavan politiikan tekemisen.

Asumisen ongelmia on pyritty ratkaisemaan valtion toimenpiteillä, mm. huomattavilla asumistuilla. Tukia keskeisempää on asuntojen kysynnän ja tarjonnan kohtaanto-ongelma, joka näkyy käytännössä sekä pääkaupunkiseudun merkittävinä asunto-ongelmina että tyhjien asuntojen ongelmana. Huolta aiheuttaa se, että vuokrissa on tulossa kipuraja vastaan. Pääkaupunkiseudulla asuntopula lisää asumistukimenoja ja mikä huolestuttavinta, vaikeuttaa työvoiman saantia pääkaupunkiseudulle, erityisesti matalapalkka-aloilla. Miksi pienituloinen muuttaisi töihin Helsinkiin ja maksaisi asumisesta puolet tuloistaan, kun kehyskunnassa työtuloista hujahtaa asumiseen vain kolmannes?

Asunnon ostaminen on vuosien ajan ollut suomalaisille suosittu ja varma tapa kerryttää varallisuutta. Omistusasumisen tukeminen on kuitenkin vähentynyt. Sen lisäksi asuntojen hintojen polarisaatio on kiihtynyt: hinnat nousevat kasvukeskuksissa, mutta laskevat selvästi muuttotappiopaikkakunnilla. Kun taantuvien alueiden asuntojen myyntihinnoilla ei saada tarpeeksi suurta asuntoa pääkaupunkiseudulta, paine hankkia vuokra-asunto kasvaa, mikä nostaa kysyntää ja osaltaan kiihdyttää pääkaupunkiseudun vuokrien nousua.

Jossakin asuntopolitiikka on sentään onnistunut. Erityisesti nuorten syrjäytymisuhan alla olevien asunnottomuuteen lipsumista ehkäistään sillä, että nuoria opastetaan asumaan ihmisiksi ja välttämään häätöä. Vaikka asunnottomuus on laskenut ja katuasunnottomuus käytännössä poistunut, kodittomien määrä on tilastoja suurempi – majailu kavereiden nurkissa vääristää lukuja.

Asuntopolitiikan syy-seuraus-suhteita on vaikea nähdä ensisilmäyksellä, vaikka kysymysten parissa työskentelee monitieteinen joukko. Taloustieteilijöillä on omat mallinsa ja laskelmansa, joita käytetään kuitenkin harmillisen vähän politiikan pohjana. Yhteiskuntatieteilijöitä asuntopolitiikka ei tunnu kiinnostavan. Nyt on aika herätä, sillä asuntopoliittiset kysymykset ovat mitä merkittävimpiä yhteiskuntapolitiikan, sosiaali- ja politiikka- ja taloustieteiden kannalta. Sekä päättäjät että kuluttajat tarvitsevat tutkittua tietoa päätöksenteon pohjaksi. Tällä hetkellä asuntopolitiikka on piinallisen kouriintuntuva politiikkalohko sekä pääkaupunkiseudulla asuntoa vuokraavalle tai ostavalle että taantuvilla seuduilla nahkeanoloisen omakotitalonmyyntiprosessin kanssa painivalle.

Julkaisemme asuntopolitiikan kehittämiskohteiden tutkimuksen tulokset ja suositukset kesän 2017 kynnyksellä. Tutkimuksen etenemistä voi seurata osoitteessa mdi.fi/asuntopolitiiikka.