Torilla tavataan! – kaupunkikehittämisen uusi iskulause?

Teltta

Hämeenlinnan Elomessut on kiinnostava ns. kaikkien asioiden tapahtuma, joka kokoaa yhteen ihmisiä, tavaroita, yrityksiä ja järjestöjä laidasta laitaan. Tänä vuonna messut olivat 300 osaston kokoisena 25-vuotisen historiansa suurimmat. Markkinahumun lomassa messukävijä saattoi poikkeuksellisesti törmätä myös pyyntöön kertoa ajatuksiaan kaupunkisuunnittelusta.

Keväällä järjestettyjen Hämeenlinnan Engelinrantaa käsittelevien vaikuttajaraati-iltojen lomassa nimittäin kypsyi ajatus toteuttaa vielä yksi raatiluontoinen tapahtuma pop-up-muotoisena. Kevään istunnot eivät olleet yleisömenestyksiä ja kävijäkuntakin oli kovin muuttumatonta. Oma teltta Elomessujen vilinässä tuntui varmalta keinolta rikastuttaa osallistujajoukkoa.

Ja niinhän se olikin. Teltassa riitti jatkuvasti kuhinaa koko viikonlopun jatkuneesta epävarmasta säästä huolimatta. Tätä peilaten on varsin erikoista, että Engelinrannan pop-up-piste oli itse asiassa harvinaislaatuinen oikku vuorovaikutuskulttuurissamme. Kaupunkilaisten tapaaminen kasvotusten mielletään meillä pääsääntöisesti luokkahuoneisiin ja vastaaviin tiloihin rajoittuvana toimintana. Korkeintaan lähdetään kaavakävelylle.

Maailmalla monissa kaupungeissa on kuitenkin jo tunnustettu kasvotusten tapaamisen perinteisen formaatin liika jäykkyys. On helpompaa ja hyödyllisempää mennä sinne, missä ihmiset ovat. Kaupunkilaisten kohtaamisen tapahtumallistamisella ei pelkästään tehdä ihmisiin törmäämisestä todennäköisempää, vaan myös osallistumisesta houkuttelevampaa. Elämystalouden aikakaudella yhä useampi odottaa palvelujen olevan helppoja, yksilöllisiä ja kokemuksellisia.

Bostonin ”City Hall to Go” ja Vancouverin ”Pop-Up City Hall” ovat tunnettuja esimerkkejä jo pidemmälle konseptoidusta ihmisten perässä liikkuvasta julkishallinnosta. Molemmissa kaupungeissa on käytössä ruokarekoista mallia ottaneet ”virastorekat”, jotka liikkuvat ympäri kaupunkia ja parkkeeraavat useimpien merkittävien yleisötapahtumien kylkeen. Tänä vuonna Bostonissa ollaan jo perustamassa virastorekan rinnalle pysyviä yhden luukun periaatteella toimivia virastopisteitä eri naapurustoihin.

Kaupunkilaisten luo jalkautuminen on monella tapaa hyödyllistä verrattuna luokkahuonegenreen. Toiminnalla voidaan päästä paremmin kiinni ihmisiin, jotka eivät ole kiinnostuneita osallistumisprosesseista tai eivät käytännön syistä pääse kuulemistilaisuuksiin. Pop-up-tapahtumassa ihmisten ajatukset edustavatkin usein perinteistä kaavailtaa paremmin yleistä mielipidettä, sillä keskusteluihin osallistuminen on ketterää. Moni ei myöskään ole paikalla juuri kyseistä projektia kommentoidakseen. Järjestäjät voivat lisäksi räätälöidä osallistujajoukkoa valitsemalla tapahtumapaikoiksi tiettyjen ryhmien suosimia kohteita.

Samalla pop-up-tapahtumat säilyttävät monet perinteisten kaavatapaamisten edut. Ihmisten kohtaaminen ja heidän kanssaan jutustelu voimistavat molemmin puolin empatiaa toisin ajattelevia kohtaan, väärien oletusten korjaaminen helpottuu, pintaa syvemmällä lymyäviä huolia pystytään tunnustamaan, ja täysin uudenlaisia ratkaisuja saattaa ilmaantua.

Elomessuillakin hyödyt realisoituivat. Teltalla tarjolla olleen kyselylomakkeen ja silmämääräisen arvion perusteella pop-up-pisteen kävijäkunta oli selkeästi epäyhtenäisempi kuin kevään asukasraatitapahtumissa – vaikka edelleen varttuneempaan väestöön painottuvaa. Tempauksella saavutettiin myös rutkasti ihmisiä, jotka eivät muuten osallistu kaupunkisuunnittelukeskusteluihin. Puolelle kyselylomakkeen täyttäjistä Elomessut oli ensimmäinen kerta. Lisäksi muistivihkoihin kertyi myös ulkopaikkakuntalaisten ajatuksia ja näkökulmia.

Haasteitakin toki ilmeni. Teltan visuaaliset materiaalit olivat suhteellisen heikosti esillä ja asiaan vihkiytymättömillä tai mielikuvien perusteella kommentoivilla sekä Engelinrannan suunnitelmien välillä oli havaittavissa selkeä henkinen kuilu. Esimerkiksi monen huoli arvokkaan luontoalueen hävittämisestä pisti pohtimaan puhutaanko tässä tosiaan samasta asiasta. Kyseessä kun on kuitenkin pääasiassa peltihalleista ja liikenneväylistä koostuva alue. Pop-upin selkeämpi ja visuaalisesti elämyksellisempi ilme olisivat kenties sekä houkuttaneet enemmän kävijöitä että kertoneet parempaa tarinaa, mistä keskustelua on tarkoitus käydä.

Laajemmin katsoen kaupunkilaisten kohtaamisen kehittäminen on tietenkin pop-up-telttojen hyväksymistä monisyisempi teema. Kansalaisvaikuttaminen on selkeästi ottamassa uudenlaisia muotoja. Iso osa kanavoituu sosiaaliseen mediaan ja erilaisiin ”tee se itse”-verkostoihin perinteisen yhdistystoiminnan kustannuksella.

Nykyisen omaehtoisen tekemisen aikakaudella kuka tahansa voi alkaa kerätä toisten kaupunkilaisten parannusideoita. Esimerkiksi taiteilija Candy Changin New Orleansissa toteuttamassa ja myöhemmin moneen paikkaan kopioidussa ”I Wish This Was” -projektissa kaupunkilaiset pääsivät kirjoittamaan toiveitaan ympäri kaupunkia ripoteltuihin tarroihin. Miten toiminnan tulokset otetaan huomioon suunnittelijoiden keskuudessa ja voisiko kaupunki jopa resursoida moista proaktiivisuutta?

Toisaalta digitalisaation myötävaikutuksella syntyneet osallistumisintoiset verkostomaiset ryhmittymät, kuten Facebook-yhteisöt, jätetään usein kokonaan vuorovaikutusprosessien ulkopuolelle. Verkostojen toimintaa luonnehtiva luova kaaos kuitenkin uudistaa näkökulmia sekä levittää ja jalostaa ideoita. Olisiko viranomaisten jo aika laajentaa kuulemisvelvoitteensa käsittämään myös verkostomaisten toimijoiden kanavat? Kaupunkilaisten kohtaamista sekin olisi.

On kuitenkin selvää, että vaikka kaupunki kuinka päivittäisi vuorovaikutuksen kulttuuriaan, suunnittelijoille ja päättäjille jää lopulta rooli valita ristiriitaisten mielipiteiden kirjosta joku tietty kehityssuunta. Engelinrantakaan ei voi olla samaan aikaan kaupunkielämää sykkivä keskustan laajennus ja luonnonrauhaa tarjoava pysäköintikenttien reservaatti.

Tämä ei kuitenkaan saa muodostua esteeksi kehittää ja laajentaa vuorovaikutusta. Elomessujen kyselyssä moni kertoi osallistumisintoaan erityisesti parantavaksi tekijäksi avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisäämisen. Osallistumisen kokemuksen tunteen kasvattamista ja sitä kautta luottamuksen rakentumista asukkaiden ja hallinnon välille ei voi väheksyä päämääränä. Yllättävänkin moni saattaa lopulta hyväksyä oman näkökantansa vastaiset ratkaisut, mikäli heille on samalla piirtynyt kuva kaupunkilaisia kuuntelevista suunnittelijoista, jotka tietävät mitä tekevät.

Olen kuluneena vuonna päässyt seuraamaan lähietäisyydeltä Hämeenlinnan kehittämistä ja erityisesti kaupungin keskustaa etelään laajentavan Engelinrannan alueen suunnittelua. Tämä on viimeinen kolmesta paikkakunnan kehittämistä käsittelevästä blogistani. Ensimmäisen voit lukea tästä ja toisen tästä.