Blogi: Mitä Jane Jacobs sanoisi Helsingin kaupunkibulevardeista?

Länsibulevardi (kuva: Carlos Lamuela)

Jane Jacobsin (s. 4.5.1916) syntymästä on kulunut melkein päivälleen 100 vuotta. Jacobs oli kaupunkisuunnittelualan legenda, joka opetti meille ruohonjuuritasolta miten järjestystä, tehokkuutta ja autovaltaisuutta ihannoiva modernistinen kaupunkisuunnittelu on haitallista kaupunkien elinvoimaisuudelle.

Hänen tunnetuin teoksensa on vuonna 1961 ilmestynyt The Death and Life of Great American Cities, jossa hän yksityiskohtaisesti kuvaa miten Robert Mosesin johdolla toteutettuja New Yorkin moottoritie- ja kaupunkiuudistushankkeita ei, tuhoisin seurauksin, tehty asukkaiden ja kaupunkielämän näkökulmasta vaan järjestelmän näkökulmasta.

Tänä keväänä moottoritiet ovat puhuttaneet myös Helsingin seudulla. Helsingin uusi yleiskaava esittää yhtenä kaupungin kasvun suunnitteluratkaisuna kantakaupungin laajentamista kaupungin sisääntuloväylien alueelle, eli moottoriteiden ns. bulevardisointia.

Idea on suomalaisittain vallankumouksellinen ja oletetusti herättänyt valtavasti keskustelua. Viimeksi debattia käytiin juuri Jane Jacobsin merkkipäivänä, jolloin bulevardisointikonseptista huolestuneet Kaupunkiakatemian tutkijat järjestivät ideaa pureskelleen seminaarin.

Tilaisuuden puheenvuorot ja sen jälkeen käyty keskustelu tiivistivät hyvin mitkä asiat bulevardisoinnissa puhuttavat. Törmäyskurssilla on monta näkökulmaa.

Vastakkain ovat erityisesti elämäntyylit, eli kaupunki- ja esikaupunkiasuminen. Asuntojen korkean haluttavuuden värittämä korttelikaupunki missä kaikki on lähellä vai asumispreferenssitutkimusten mukainen väljyys ja autolla paikasta toiseen hurauttelu? Tämän johdannaisena keskustelua värittävät myös työn luonne ja kauppa. Ovatko kaupungin taloudelle kriittisempiä kehäteiden businesspuistot ja kauppakeskukset vai sekoittuneiden toimintojen alueet ja kivijalkakaupat?

Ja sitten on tietenkin luonto. Minne ja millä tavalla kaupunki voi laajentua ilman, että menetämme liikaa luontoa tai mahdollisuuksia luontokokemuksiin? Lisäksi puhetta syntyy suunnittelun tavoista. Kahlitaanko vai turvataanko tulevaisuuden kehityskulkuja merkitsemällä kaupunkibulevardeja kaavoihin?

Seminaarin punainen lanka oli korostaa, että erilaiset suunnitteluratkaisut perustuisivat mahdollisimman ajantasaiseen ja monialaiseen tutkimustietoon. Tämä on erinomainen tavoite. Käytännössä kuitenkin vaikuttaa siltä, että kaikkien näkökulmien perustaksi löytyy painavaa tutkimus- tai tilastotietoa.

Olisi kiinnostavaa kuulla mitä kaupunkiympäristöä radikaalisti muokkaavien projektien kanssa aikanaan paininut Jane Jacobs mahtaisi ajatella tästä kaikesta – jos sattuisimme saamaan häneltä vielä audienssin.

Melko varmasti voimme ainakin olettaa, että hän ei vastustaisi kaupunkibulevardien perusajatusta. Jacobs puhui äänekkäästi tiiviiden kaupunkien, toimintojen sekoittamisen, sekä katujen ja eläväisen katukuvan puolesta. Lisäksi hän kritisoi rajatyhjiöitä (border vacuums), eli suurten teiden tai raidealueiden ympäristöjä tai niiden rajaamia suuria yksipuolisia alueita.

Kaupunkibulevardit ovat kaikkiaan jacobslaisen ajattelun riemuvoitto, sillä ne luovat väistämättä uutta ja yhdistävää kaupunkikudosta hajanaisten esikaupunkisaarekkeiden väliin. Ja vielä moottoriteiden kustannuksella.

Mutta samalla mieleen juolahtaa ainakin kaksi asiakokonaisuutta mistä hän saattaisi olla kriittisempi.

Ensimmäistä pohdittiin Kaupunkiakatemian seminaarissakin. Yleiskaavan bulevardivisiot ovat luonteeltaan kovin nauhamaisia. On pohtimisen arvoinen kysymys muodostuuko niiden avulla tarpeeksi kriittistä massaa luomaan edellytyksiä vilkkaalle katuelämälle? Näiden urbaanien keskittymien tullee olla nykyvisioita laajempia.

Samasta näkökulmasta viitattiin niiden mahdolliseen toteuttamisen tapaan. Jacobs alleviivasi, että orgaaninen kasvu on kaupunkien elinvoimaiselle kehittämiselle tärkeää, kun taas liika järjestelmällisyys ja valmiiksi suunnittelu myrkkyä. Annetaanko kaupunkibulevardien muodostua neuvotellen pala palalta ”alhaalta ylöspäin” vai suunnitellaanko ne monumentaalisesti mahtikäskyllä, kuten tavanomaisesti edelleen kaupunkirakentamisessa teemme?

Toiseksi kuvittelen, että Jacobs saattaisi myös sanoa muutaman valitun sanan tyypillisestä lähestymistavastamme koko kaupunkibulevardien problematiikkaan.

Yksi Jacobsin suurista ansioista oli ravisuttaa suunnittelun asiantuntijoita osoittamalla, että osallistuvat ja havainnointiin perustuvat tutkimusmenetelmät ovat keskeisiä kaupunkisuunnittelun työvälineitä. Jacobsin mukaan ainoastaan perehtymällä ihmisten arkeen ja tavanomaisiin käytäntöihin on mahdollista päästä vihille minkälaiset suunnittelun periaatteet ovat hyödyksi kaupungin sosiaaliselle ja taloudelliselle elinvoimaisuudelle.

Jacobs esitti kaupungit organisoidun kompleksisuuden ilmiöiksi, joiden todellisuudesta on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, muodostaa yleispäteviä johtopäätöksiä. Kaupunkielämän luonne ei useinkaan tottele tilastotieteen lakeja. Arkisiin valintoihimme vaikkapa viettää aikaa jossain tietyssä puistossa liittyy niin monta ulottuvuutta, että sitä on lähes mahdotonta selittää muutaman taustatiedon perusteella. Ja kaikki saattaa hetkessä muuttua jonkin pienen muutoksen johdosta.

Sen sijaan, että jankkaisimme erilaisten ylätason tutkimustulosten löydöksistä, Jacobsin oppien mukaan meidän pitäisi lähestyä kaupunkielämään liittyviä ilmiöitä prosesseina ja pyrkiä tekemään induktiivisia johtopäätöksiä. Erityisesti hän kannusti tarkastelemaan keskiarvojen varjoon jääviä pieniä arkisia havaintoja, jotka tuottavat arvokasta informaatiota kaupunkielämän kehityssuunnista.

Esimerkkinä Jacobs kertoo newyorkilaisen Marboro-kirjakauppaketjun viiden tekstirivin sanomalehtimainoksesta, joka hänen mukaansa sisältää enemmän informaatiota Brooklynin keskustan elinvoimaista kuin mikään kysely- tai tilastoanalyysi. Mainoksessa mainittujen ketjun kirjakauppojen aukioloajoista selviää, että Manhattanin kaupat ovat auki puoleen yöhön kuin taas Brooklynissa vain iltakahdeksaan.

Kaupunkiakatemian seminaarin puheenvuorot ja keskustelu osoittivat, että Jane Jacobsin opit ovat edelleen tärkeitä. Kaupunkibulevardikeskustelujen arkea on pitkälle viedyt ennustukset – niitä vastaan ja niiden puolesta – johonkin tiettyyn tietoon perustuen. Jacobs varoitti juuri tästä.

Kaupunkibulevardikonsepti ja siihen liittyvä debatti heijastavat suomalaisessa kaupunkielämässä ja -politiikassa meneillään olevaa merkittävää murrosta. Mutta toistaiseksi tiedämme hyvin vähän murroksen taustalla vaikuttavista kompleksisista prosesseista ja ilmiöistä.

Jane Jacobs luultavasti tuuppaisi meidät havainnoimaan vihjeitä ihmisten arkielämään ja sen yleisiin ja tavanomaisiin käytäntöihin liittyvistä pienistä, mutta kokonaisuuden kannalta kenties merkittävistä muutoksista. Hänen omin sanoin: ”You’ve got to get out and walk”.

Toinen pian satavuotias on muuten Suomi. Voisiko seuraavan vuosisatamme kaupunkipolitiikan ohjenuoraksi muodostua Jacobsin perintöä mukailevat hitaasti nautittavat ja käveltävät kaupungit? Ehkäpä kaupunkibulevardit ovat tästä esimakua.

Timo Hämäläinen