Tulevaisuuden suomalaisuus on yhä moninaisempi 

Monimuotoista suomalaisuutta pohdittiin elokuussa taidevälitteisessä asiantuntijadialogissa. Osallistujina olivat Anna Sidorova, Nadir Mohamud, David Kozma, Manar Ameli, Shadia Rask, Seija Jalagin, Nafisa Yeasmin ja Pasi Saukkonen.  Kuva: Laura Koivisto-Khazaal.

MDI:n Kahdeksan miljoonaa suomalaista -projektissa on kesän aikana perattu suomalaisen maahanmuuttopolitiikan historiaa, ja pohdittu miten luoda kestävästi monimuotoinen tulevaisuuden Suomi.  

Tämän kirjoituksen ensimmäinen osa perustuu erikoistutkija Pasi Saukkosen tekemään laajempaan selvitykseen suomalaisen maahanmuuttopolitiikan historiasta ja nykytilanteesta, joka on toteutettu osana tätä projektia. Kirjoituksen toinen osa perustuu elokuussa järjestettyyn taidevälitteiseen asiantuntijadialogiin, jossa taide- ja tutkimusalan asiantuntijat pohtivat yhdessä, millainen suomalainen identiteetti voisi olla vuonna 2050. 

Suomen maahanmuuttopolitiikan lyhyt historia 

Maahanmuutto Suomeen oli itsenäisyyden ensimmäisten seitsemän vuosikymmenen ajan vähäistä. Etenkin 1960- ja 1970-luvun vaihteessa maamme oli Ruotsiin suuntautuneen siirtolaisuuden vuoksi kansainvälisen muuttoliikkeen osalta pahasti nettomuuttotappiomaa. Määrätietoista maahanmuutto- tai ulkomaalaispolitiikkaa Suomella ei ollut. 

Vuosina 1989—2005 Suomeen suuntautui kasvavaa maahanmuuttoa: kylmän sodan päättyminen avasi Eurooppaa halkoneet rajat, ja Neuvostoliitto lakkautettiin. Suomalainen maahanmuuttopolitiikka alkoi rakentua osana kansainvälistä järjestelmää ja Euroopan unionin linjauksia ja säädöksiä. Ulkomaalaisten asema Suomessa parani, ja heistä tuli lain edessä yhdenvertaisia kansalaisuudesta riippumatta. Vuonna 1999 hyväksyttiin ensimmäinen laki kotoutumisen edistämisestä ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta.  

Pääministeri Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003–2007) otti ensimmäisenä avoimen myönteisen kannan työ- ja opiskeluperusteiseen maahanmuuttoon ja sen edistämiseen. Vuonna 2008 puhjenneen kansainvälisen finanssikriisin vaikutukset muuttivat toimenpideohjelman kuitenkin aiottua varovaisemmaksi.   

Ensimmäisen kerran konkreettisiin toimiin työperusteisen maahanmuuton edistämiseksi ryhdyttiin Juha Sipilän pääministerikaudella (2015–2019). Talent Boost -ohjelma ja siihen kytkeytyviä kansainvälistä rekrytointia edistäviä hankkeita käynnistettiin. Ohjelma sai jatkoa pääministereiden Antti Rinteen (2019) ja Sanna Marinin (2019–2023) hallituksissa. 

Tämänhetkinen, pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelma ja politiikkatoimet poikkeavat selvästi Sipilän, Rinteen ja Marinin hallitusten aikana orastaneesta aktiivisen maahanmuuttopolitiikan linjasta. Suomeen muuttamisen edellytyksiä on tiukennettu, Suomeen jäämistä on vaikeutettu, pysyvän oleskeluluvan kriteerejä on kovennettu ja Suomen kansalaisuuden saamisen ehtoja on hankaloitettu. 

Jos Suomen tavoitteena on kasvattaa proaktiivisesti väkilukuaan, tulisi Suomen olla entistä houkuttelevampi maa etenkin osaavan työvoiman ja opiskelijoiden keskuudessa kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa.  

Suomalaisuus vuonna 2050 on kielten, kulttuurien ja arvojen kudelma  

Suomalaisuutta tulisi entistä vahvemmin määritellä siten, että kaikki Suomessa asuvat voisivat kokea olevansa suomalaisia. Elokuussa järjestetyssä taidevälitteisessä työpajassa luotiin tulevaisuudenkuvia monimuotoisesta Suomesta. Työpajassa keskusteltiin identiteetistä ja sen muotoutumisesta. Seuraavissa kappaleissa esitellään keskustelun keskeisimpiä oivalluksia. 

Vuonna 2050 suomalaisuus olisi entistä kerroksellisempaa ja monimuotoisempaa. Lapset kasvaisivat useiden kulttuurien vaikutuksessa, ja olisivat maailmankansalaisia. Paikallisidentiteetti yhdistyisi ulkomaan juuriin: voisi olla yhtä aikaa kainuulainen ja amerikkalainen, oululainen ja intialainen.  

Suomen kieli olisi edelleen keskeinen osa suomalaisuutta, ja monikielisyyttä arvostettaisiin. Murteet, aksentit ja useat äidinkielet nähtäisiin rikkautena. Suomalaisuudessa arvostettaisiin yhä luontoa, hiljaisuutta ja rehellisyyttä. Yksinäisyyttä olisi ehkäisty luomalla yhteisiä paikkoja kohtaamisille.  

Identiteetti ei ole koskaan valmis, tai muuttumaton. Taidetta hyödynnettäisiin aktiivisesti välineenä suomalaisuuden identiteetin tutkimiseen, purkamiseen ja uudelleen rakentamiseen. Eri taustoista tulevien taiteilijoiden esitykset, runot ja visuaaliset teokset auttaisivat tuomaan esiin kokemuksia, joita ei muuten kuultaisi. 

Vuonna 2050 suomalaisuus ei olisi enää sidottu syntyperään, kielitaitoon tai ihonväriin, vaan yhteisiin arvoihin ja jaettuun tahtoon rakentaa kestävä yhteiskunta. 

Projektista

Lue lisää projektista täältä.