Blogi: Onko maallemuuttobuumi totta vai tarua?

Otsikon kysymykseen ei ole yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta. Maallemuutto on yksi monista alue- ja väestönkehitykseen liittyvistä poliittisesti herkistä kysymyksistä, joissa vastaukset riippuvat vastaajan valitsemasta näkökulmasta ja painotuksesta. Ylitulkintojen vaara on poikkeuksellisen suuri. Koronakriisin kaltaisen pandemian vaikutuksia alueellisiin kehityskulkuihin on ennenaikaista arvioida. Kaikki on periaatteessa auki keskittymis- tai hajautumiskehityksen suhteen. Koronaefektin alkuvaiheen vaikutuksista voidaan tehdä korkeintaan alustavia tulkintoja vertaamalla alkuvuoden 2020 väestö- ja liikkuvuustilastoja edellisten vuosien kehitykseen.

Yksi asia on kuitenkin kristallinkirkas. Jos maaseutualueiden tai maaseudun vetovoimaa arvioitaisiin pelkästään lisääntyneen kiinnostuksen ja mielenkiinnon perusteella, voidaan puhua buumista tai positiivisesta kierteestä. Koronakevään seurauksena kiinnostus vapaa-ajan asumista ja pientalovaltaista asumista kohtaan on kasvanut. Vapaa-ajan asuntoja koskevia luottoja on nostettu ennätysmäärä useiden heikkojen vuosien jälkeen, ja jopa syrjäiset mummonmökit herättävät kiinnostusta kaupunkilaisten ”kakkosasuntoina”. Kausiasutus lisääntyy. Terveys, turvallisuus, oma tila ja rauha sekä väljyys korostuvat asumiseen ja paikkaan liittyvissä valinnoissa. Väljät asuin- ja elinympäristöt koetaan houkuttelevina ”viruksia kuhisevien kaupunkien sijaan”. Ulkomaan matkustusrajoitukset ovat lisänneet kiinnostusta omiin lähialueisiin ja kotimaahan. Digiloikka on mahdollistanut työn ja arjen monipaikkaistumisen, kun yhä useampia työtehtäviä voidaan tehdä missä, milloin ja miten tahansa.

Julkisuudessa onkin arvailtu monin eri tavoin viruksen vaikutuksia kaupungistumis- ja keskittymiskehitykseen, Nurmijärvi-ilmiön paluuseen, muuttovirtojen kääntymiseen ulos kaupungeista tai jopa maaseudun uuteen kukoistukseen. Julkisuudessa on hehkutettu monenlaisia sankaritarinoita, joissa hylätään vanha kotipaikka, asunto ja työ muuttamalla täysin toisenlaisiin olosuhteisiin. Hypetyksen yhteydessä unohtuu valitettavan usein mittakaava tai suhteellistaminen. Maaseudulle suuntautuvat muutot muodostuvat edelleen varsin pienistä (vasta)virroista muuttoliikkeen päävirtojen rinnalla.

Tammi–elokuussa 2020 tehtiin yhteensä noin 199 000 kuntien välistä muuttoa, joista edelleen noin 77 % suuntautui kaupunkimaisiin kuntiin, 13 % taajaan asuttuihin kuntiin ja vain 10 % maaseutumaisiin kuntiin. Koko maan alkuvuoden väestönlisäys perustui vain ja ainoastaan kaupunkimaisten kuntien väestönlisäykseen. Julkisuuden rummutus voi johtaa helposti esimerkiksi ”maallemuuttobuumin” kohdalla liiallisiin odotuksiin ja jopa väärään tilannekuvaan. Kiinnostuksen tai mielenkiinnon kasvusta jotain asiaa kohtaan on vielä pitkä matka toteutuneisiin valintoihin, päätöksiin ja tekoihin. Siksi on tärkeää yrittää erottaa toisistaan unelmat, toiveet ja odotukset todellisista valinnoista ja päätöksistä käytettävissä olevien tilastojen avulla.

Maallemuuttobuumi kuntien väestönlisäyksen näkökulmasta?

Vuoden 2020 ensimmäisen kahdeksan kuukauden aikana väestönlisäystä sai yhteensä 84 kuntaa 310 kunnasta eli keskimäärin noin joka neljäs kunta. Väestönlisäystä saivat määrällisesti ylivoimaisesti eniten suurimmat kaupungit ja niiden kehysalueet. Väestönlisäystä saaneiden kuntien määrä kasvoi tammi–elokuussa 2020 viiden edellisen vuoden (2015–2019) vastaavan ajankohdan keskiarvoon verrattuna. Vuosina 2015–2019 väestönlisäystä sai keskimäärin 62 kuntaa.  Graafissa 2. on kuvattu väestönlisäystä saaneet kunnat tammi–elokuussa 2020. Kartta osoittaa, kuinka vahvasti väestönlisäystä saaneet kunnat ovat keskittyneet edelleen ryppäiksi suurten ja keskisuurten kaupunkien sekä niiden kehysalueen ympärille. Suurten ja keskisuurten kaupunkiseutujen ulkopuolelta väestönlisäystä saivat ainoastaan pistemäisesti yksittäiset kunnat. Luonnollisen väestönlisäyksen negatiivisuus vetää useimpien kuntien luvut pakkaselle, vaikka muuttoliike olisi kohentunut tai tasapainottunut aiempaan kehitykseen verrattuna.

VASTAUS: Tarua, maallemuuttobuumista ei ole näyttöä kuntien saaman väestönlisäyksen näkökulmasta.

Maallemuuttobuumi kuntien välisten muuttojen suuntautumisen näkökulmasta?

Kuntien välisten muuttojen suuntautuminen on tärkeä alue- ja väestönkehityksen signaali. Maan sisäisestä muuttoliikkeestä sai muuttovoittoa yhteensä 109 kuntaa tammi–elokuussa 2020 eli keskimäärin joka kolmas kunta. Vuosina 2015–2019 muuttovoittoa sai vastaavana ajankohtana keskimäärin vain 54 kuntaa. Muuttovoittoisten kuntien määrä kaksinkertaistui vuonna 2020 verrattuna viiden edellisen vuoden keskiarvoon. Suurimmat määrälliset muuttovoitot keskittyvät edelleen suuriin kaupunkeihin ja niiden kehysalueelle, mutta alkuvuonna on nähtävissä pitkästä aikaa muuttovoittoa saavien kuntien määrä hajautuminen laajemmalle alueelle kuin aikaisemmin. Vaikka monen pienen ja maaseutumaisen kunnan muuttovoitot ovat määrällisesti vähäisiä, on kyse kuitenkin merkittävästä positiivisesta muutoksesta aiempaan kehitykseen verrattuna. Olennainen ja tärkeistä tärkein kysymys tulevan kehityksen kannalta kuuluu, onko kyse vain väliaikaisesta vai pysyvästä käänteestä?

Alue- ja väestönkehityksen kannalta on kiinnostava paradoksi, että ”pieni” virus tasoitti ja hajautti muuttoliikettä viidessä kuukaudessa enemmän kuin ”suuri” yhteiskunta- tai aluepolitiikka vuosikymmeniin. Joka kolmas maaseutumainen kunta sai muuttovoittoa tammi–elokuussa 2020. Muuttovoittoa saaneet maaseutumaiset kunnat olivat pääosin vahvan matkailu tai luonto-orientaation omaavia kuntia, kuten esimerkiksi Kolari, Kangasniemi, Salla tai Tammela. Seuraavissa kartoissa on esitetty maan sisältä muuttovoittoa saaneet kunnat sekä tammi–elokuussa 2020 että vastaavana ajankohtana vuosina 2015–2019.

VASTAUS: Osittain totta, maallemuuttobuumista on osittaista näyttöä maan sisäisen muuttoliikkeen suuntautumisen näkökulmasta

Maallemuuttobuumi tilastollisen kuntaryhmittelyn mukaan?

Tilastokeskuksen tilastollisessa kuntaryhmittelyssä kunnat jaetaan taajamissa asuvan väestön ja suurimman taajaman perusteella kaupunkimaisiin, taajaan asuttuihin ja maaseutumaisiin kuntiin. Kuusi kymmenestä Suomen kunnasta on maaseutumaisia kuntia (187/310). Graafissa 3. kuvataan tilastollisen kuntaryhmittelyn mukainen väestönlisäys 2010-luvulla. Kaupunkimaiset kunnat saivat väestönlisäystä yhteensä noin 271 000 henkilöä, kun taajaan asuttujen kuntien väestö väheni noin 25 600 henkilöllä ja maaseutumaisten kuntien noin 70 000 henkilöllä. Maaseutumaisten kuntien väestö väheni joka vuosi 2010-luvulla, ja erityisesti vuosien 2015–2019 välisenä aikana. Tilanne ei ole olennaisesti muuttunut kuluvana vuonna: kaupunkimaisten kuntien väestönlisäys oli noin 14 700 henkilöä, kun taajaan asuttujen kuntien väestö väheni noin 3 000 henkilöllä ja maaseutumaisten kuntien noin 4 600 henkilöllä.

Maaseutumaisten kuntien väestön väheneminen on jatkunut kuluvana vuonna. Huomionarvoista on kuitenkin se, että väestön vähenemisvauhti supistui noin 850 henkilöllä edellisen viiden vuoden vastaavan ajankohdan keskiarvoon verrattuna. Maaseutumaiset kunnat kärsivät yhteensä noin -2 400 henkilöä muuttotappiota maan sisältä tammi–elokuussa 2020, joka oli kuitenkin 1 042 henkilöä vähemmän kuin keskimäärin vastaavana ajankohtana vuosina 2015–2019. Maaseutumaisten kuntien väestökehitys on edelleen supistuvalla uralla ja muuttotappiollista, mutta tilanne on kohentunut tai tasapainottunut jossain määrin alkuvuonna 2020 viiteen viime vuoteen verrattuna. Graafissa 4. on kuvattu kaikkien maaseutumaisten kuntien muuttotase tammi–elokuussa 2020. Määrällistä muuttovoittoa saivat eniten Kolari (49), Luoto (48), Kangasniemi (36), Loppi (35), Salla (33), Leppävirta ja Tammela (32), Virrat (30) ja Kokemäki (28).

VASTAUS: Tarua ja totta, maallemuuttobuumista ei ole näyttöä väestönlisäyksen ja muuttovoittojen osalta kuin osassa kuntia, mutta supistumiskierre on hidastunut aiempaan kehitykseen verrattuna useimmissa maaseutumaisissa kunnissa.

Voidaanko puhua maallemuuttobuumista?

Vuoden 2020 ensimmäisen kahdeksan kuukauden tilastojen perusteella ei ole perusteltua puhua kuin suurella varauksella osittaisesta maallemuuttobuumista. Kylmä tosiasia on se, että väestö vähenee edelleen neljässä viidestä maaseutukunnassa. Väestö vähenee Eero Holstilaa lainaten ensisijaisesti ”taivaaseen kohdistuvan muuttoliikkeen” vuoksi eli kuolleiden määrän ylittäessä useimmissa kunnissa syntyneiden määrän. Sen sijaan on perusteltua väittää, että yksittäiset kunnat ovat kyenneet lisäämään vetovoimaansa maan sisäisessä muuttoliikkeessä, ja usean kunnan väestönkehitys on supistumisesta huolimatta kohentunut tai tasapainottunut viiden edellisen vuoden kehitykseen verrattuna. Maaseutukuntien kannalta on merkityksellistä se, että usean kunnan toivoa ja tulevaisuususkoa lisää väestön supistumiskierteen hidastuminen sekä merkittävä kiinnostuksen ja mielenkiinnon lisääntyminen. Jälkimmäinen voi johtaa ajan kanssa toteutuneisiin muuttopäätöksiin tai vapaa-ajan asumisen muuttumiseen pysyväksi. Myönteisenä puolena voi pitää myös kausi- tai kakkosasumisen normalisoitumista.

Korona-aika ei ole toistaiseksi muuttanut väestönkehityksen ja muuttoliikkeen isoa kuvaa. Suuret kaupungit kaupunkien ja niiden kehysalueet kasvavat edelleen ylivertaisen paljon muihin alueisiin verrattuna, kuten graafista 1. ilmenee. Muuttoliikkeen volyymit ovat kaupunkialueiden sisäisessä ja välisessä liikkuvuudessa. Yhdeksän kymmenestä muutosta tapahtuu kaupunkimaisissa tai taajaan asutuissa kunnissa ja vain yksi kymmenestä muutosta kohdistuu maaseutumaisiin kuntiin. Muuttoliikkeen kannalta merkitykselliset muutokset eivät tapahdu kaupunkien ja maaseudun välillä, vaan suurten ja keskisuurten kaupunkien muuttuvissa positioissa.

Uutena korona-ajan piirteenä on se, että muuttoliikkeen ison kuvan takana on aiempaa enemmän vaihtoehtoja ja myönteistä kohinaa, jolloin päävirtojen katveessa vastavirtojen määrä saattaa kasvaa. Monipaikkaistuminen merkitsee myös vastakaupungistumisen yleistymistä. Koko kuntakentän kannalta myönteisenä kehityspiirteenä voi pitää sitä, että yhä useammalla kunnalla on mahdollisuus päästä pitkästä aikaa asumiseen ja paikkaan liittyvien valintojen kentälle.

Kaksi asiaa korostuu yli muiden jatkossa liikkuvuuden ja aluekehityksen osalta. Ensiksi, muuttoliikkeen kannalta kriittisin ryhmä ovat jatkossa(kin) 25–44-vuotiaat nuoret aikuiset, joiden valinnat ratkaisevat alueiden tulevan kehityksen suunnan. Toiseksi, muutostilanteissa alueiden resilienssi korostuu, eli millainen on alueen toipumis-, sopeutumis- ja uusiutumiskyky kriisin aikana ja jälkeen. Useilla kasvavien kaupunkiseutujen ulkopuolella olevilla kunnilla on juuri nyt otollinen hetki, momentum, jota ei missään nimessä kannata jättää hyödyntämättä.