Liikenteen ennustaminen on ollut kohtuullisen helppoa, ja siinä on myös onnistuttu useimmiten hyvin – myös tulevaisuuden ennustamisessa. Auton omistuksen yleistyminen varallisuuden kasvaessa, keskimääräiset matkamäärät eri tarkoituksissa sekä ajankäyttö liikenteeseen ovat olleet hyvin hallinnassa. Mutta entä nyt? Kuka uskaltaa sanoa, miten pandemia vaikuttaa pitemmällä tähtäimellä liikkumiseemme?
Huomattava osa liikkumisestamme on päivittäin toistuvaa työmatkaliikennettä. Onko etätyö tullut jäädäkseen edes osittain? Merkitseekö se, että niissä töissä, joissa etätyö on mahdollista, jäädään pariksi päivää viikossa kotiin? Vältetäänkö ruuhkaa tekemällä aamulla muutama tunti töitä läppärin ääressä? Helpottuvatko näin isoimpien kaupunkien ruuhkat, jolloin yksi keskeisimmistä syistä suosia joukkoliikennettä poistuu?
Joukkoliikenteen tulevaisuus näyttää pandemian pitkittyessä muutenkin synkältä. Joukkoliikenteen luonteeseen kuuluu, että ihmiset ovat lähekkäin toisiaan. Maskit toki antavat suojaa, mutta kilpailevassa liikennemuodossa ollaan sentään paljon paremmassa turvassa peltisen kuoren sisällä. Seuraus näkyy surullisina lukuina joukkoliikenteen matkustamäärissä.
Osaltaan vähentyneet matkustamäärät johtuvat pyöräilyn merkittävästä lisääntymisestä, mikä on monessa mielessä varsin myönteinen asia. Pyöräily on lisääntynyt paitsi työ- ja opiskelumatkoilla myös viikonloppuisin. Mukava nähdä, kuinka isät ja äidit ovat lähteneet lapsien kanssa sunnuntaipyöräilemään. Lähimatkailu nostaa suosiotaan muutenkin.
Liikenteen kehityksen suhteen olemme siis merkittävässä taitekohdassa. Voimme tietysti seurata ja tutkia, minne suunta on kääntymässä – ja niin pitääkin tehdä. Mutta eikö juuri nyt pitäisi ajopuun sijaan päättää selkeästi siitä, mitä haluamme tulevaisuuden liikenteeltä: mitkä ovat tavoitteet ja työnjako eri liikennemuotojen kesken kaupunkiliikenteessä, harvaan asutulla seudulla ja pitkämatkaisessa kaupunkien välisessä liikenteessä?
Kirjoittaja
Petri Jalasto on liikennepolitiikan neuvonantaja.