Blogi: Kulttuurikävijä ei jää rekistereihin

Suomen 72 390 vuosittaisesta kulttuuritapahtumasta 37 % on rahoitettu julkisin varoin, 40 % on kaupallisia ja loput säätiöiden, järjestöjen tai yksittäisten ihmisten rahoittamia. Nämä tuottavat hyvinvointia miljoonien edestä, ja kulttuuripalveluihin sitoutuneet matkailutulot kasvavat tasaista tahtia.

Ethän kuitenkaan siteeraa kahta edellistä virkettä, sillä tällaista tietoa ei ole olemassa, eikä juuri valmistuneen, MDI:n opetus- ja kulttuuriministeriölle tekemän taiteen ja kulttuurin toimialan tietoperustan selvityksen mukaan ole realistista edes odottaa. Emme oikeasti tiedä kaikkien kulttuuritapahtumien määrää, emme niiden kävijämääriä tai rahoittajia, vaikuttavuudesta puhumattakaan. Syy on yksinkertainen: meillä ei ole sellaisia tietoprosesseja, joista tällaista tietoa voisi syntyä.

Esimerkiksi klubeilla ja keikoilla käymisestä ei aina synny tilastoja. Kuva: Anssi Kumpula.

Tietoprosessi-kuvio purkaa yksinkertaistetusti sen, miten toiminta muuntuu tilastoksi eri askelien kautta. Hyvää tietoa ei synny sattumalta. Moni intuitiivisesti kiinnostava ilmiö kompastuu jo ensimmäiseen askeleeseen. On esimerkiksi vaikea eritellä, mikä on rakennetun kulttuuriympäristön vaikutus ihmisten hyvinvointiin ja identiteettiin, vaikka kokisimme sen kuinka tärkeäksi. Siksi useimmat mitattavat ja seurattavat asiat koskevat niin kulttuurin ja taiteen kuin muidenkin yhteiskunnan osa-alueiden kohdalla sellaisia asioita, jotka on helppo tunnistaa, jotka kirjataan rekistereihin, joita kerätään lakisääteisesti ja joista tilastoja muodostaa jokin tilastoviranomaisista.

Tietoprosessi. Toiminta tilastoksi eri vaiheiden kautta.Johdannon esimerkki kulttuuritapahtumien määrästä ja vaikuttavuudesta kompastuu jo ensimmäisiin tietoprosessin askeliin. Arvion mukaan 95 % Suomen tilastoista syntyy hallinnollisista rekistereistä. Taiteen ja kulttuurin alalla on kuitenkin vähän toimintaa, joista syntyy rekisteritietoa. Kirjastot rekisteröivät luonnollisesti käyttäjänsä, museot kirjaavat kokoelmansa tietokannoiksi ja kansalaisopistoilla on opiskelijarekisterit. Ammattimaiset kulttuuritoimijat, kuten teatterit, orkesterit ja taidemuseot seuraavat systemaattisesti toimintaansa ilman rekistereitäkin. Näiden ulkopuolelle jää kulttuurin laaja kirjo. Kotiseutuyhdistykset, rock-klubit, koulut ja vanhainkodit voivat rauhassa järjestää konsertteja ja tapahtumia ihmisille ilman raskaita raportointivelvoitteita – ja hyvä näin. Tiedonkeruissa ovat vastakkain tiedonhalu ja tiedonkeruun rasitukset ja kustannukset.

Halu ja samalla vaikeus tietää entistä laajemmin sekä yksityisestä että julkisesta toiminnasta ja niiden yhteisvaikutuksista koskee taiteen ja kulttuurin alojen lisäksi laajemmin yhteiskuntapolitiikan tulevaisuutta. Ilmiöpohjainen ajattelu on laajentanut ymmärrystämme siitä, mihin toiminnalla voi ja pitää vaikuttaa. Sitä mukaa, kun yritämme politiikassa olla paremmin selvillä asioiden vaikutussuhteista ja yhdistää erilaisia julkisia ja yksityisiäkin toimia vaikuttavammiksi kokonaisuuksiksi, kompastumme yhä useammin siihen, ettei meillä ole yhtä  laajaa tietoa päätösten pohjaksi. Esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen kaipaa laajaa ymmärrystä ja tietoa ihmisten käyttäytymisestä paitsi julkisten palveluiden käyttäjänä, myös kuluttajana, liikkujana, kulttuuriharrastajana ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäjänä. Tämänkaltaisen tiedon saaminen edellyttää entistä parempaa kykyä johtaa tiedon muodostumista.

Ilmiöiden maailmassa tieto on osa politiikan suunnittelua. Samalla, kun tietoa käytetään politiikan suunnitteluun ja seurantaan, on tiedon oltava osa politiikkaprosessia itseään. Johtamalla tietoa pystytään moninaisia tietoja kokoamaan järkevämmiksi, käytettävimmiksi kokonaisuuksiksi, paikkaamaan huomattuja tietopuutteita, parantamaan eri lähteistä tulevien tietojen yhteentoimivuutta ja rakentamaan toimivia  teknisiä käyttöliittymiä, jotta tieto on paremmin saatavilla ja käytettävissä. Mitä laajemman toimijakentän tietoja kaivataan, sitä enemmän yhteistyötä, neuvottelua ja työtä tietoperusta vaatii. Tiedon tarpeiden kasvaminen ja tietoon käytettävän ajan ja rahan lisääminen edellyttävät myös harkintaa. On tunnistettava ero tarpeellisen ja muuten vain kiinnostavan tiedon välillä. Vajavaisen tiedon varassa teemme herkästi vääriä tulkintoja, mutta toisaalta tuotamme paljon sellaista tietoa, jolla ei ole vaikuttavuuden kannalta suurta merkitystä. Tiedon hyödyn ja kustannusten tasapaino onkin tiedon muodostumisen johtamisessa olennaista. Hyödyllinen tieto auttaa kohdentamaan resursseja paremmin, tunnistamaan herkemmin toiminnan erilaisia vaikutuksia ja toimimaan kestävämmällä tavalla. Silloin se on hintansa ja vaivansa väärti.

Kirjoittaja

Kirsi Siltasen erikoisosaamista ovat mm. kulttuurin ja luovien alojen kysymykset.