Blogi: Korkeakoulupolitiikan vuosi – keskustelua, selvityksiä ja askeleita eteenpäin

On reilu vuosi siitä, kun silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko pohti keskustan puoluevaltuuston kokouksessa pitämässään puheessa uuden yliopiston perustamisen mahdollisuutta. Kuten saattoi arvata, noin arvovaltainen pohdinta oli kuin ison kiven heittäminen veteen – alkupärskähdyksen jälkeen keskustelua on käyty laajenevin kehin.

Eri alueilla on luonnollisesti koko ajan käynnissä erilaista kehittämistyötä korkeakoulutoimintaan liittyen, mutta ministerin pohdiskelu sähköisti korkeakoulupoliittista tilannetta siinä määrin, että eri alueilla kehittämistyö on terävöitynyt entisestään. Joillakin alueilla käynnistettiin esimerkiksi korkeaprofiilisia selvityshankkeita. Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakouluosaston johtajana aiemmin toiminut Hannu Sirén toteutti Hämeen ammattikorkeakoulun ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun toimeksiannosta selvityksen ammattikorkeakoulujen kehitysmahdollisuuksista. Satakunnassa Turun yliopiston entinen rehtori Kalervo Väänänen teki puolestaan selvityksen alueen yliopistotoiminnan kehittämisestä.

Keskustelujen ja selvitysten lopputulos taitaa olla selvä: nykytilanteessa ei liene realistista, eikä välttämättä edes viisasta perustaa uutta yliopistoa Suomeen. Toisaalta vahvistusta sai Saarikon perushuomio siitä, ettei yliopistojärjestelmää pidä koskaan pitää valmiina. Yliopistojärjestelmä, kuten koko korkeakoulukenttä voi ja sen pitää kehittyä myös maantieteellisesti.

Yliopistojärjestelmän kehittämiseen kohdistuu monenlaisia odotuksia. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana yliopistoja on kannustettu profiloitumaan ja tavoittelemaan kansainvälistä huippua. Se on samalla merkinnyt yliopistojärjestelmän sekä organisatorista että maantieteellistä keskittymistä. Tämän pitkän trendin tulokset ovat vaihtelevia, ja niitä on vaikea erottaa muista yliopistojen toimintaympäristöjen muutoksista. Tällä alalla on juostava lujaa, jotta pysyisi edes paikallaan.

Tuuli kääntyy

Tuulen suunta on ainakin osin kääntynyt. Saarikon seuraaja Antti Kurvinen on vielä selkeäsanaisemmin argumentoinut hajautetumman korkeakoulupolitiikan puolesta muun muassa osaavan työvoiman saatavuuden varmistamiseksi sekä teollisuudelle että julkisille avainaloille. Helsingin Sanomat (11.11.2021) puhui pääkirjoituksessaan jopa ”kauhavalaisesta tiedepolitiikasta”, jonka se tulkitsi ”tieteen hajasijoitukseksi” ja ”resurssien sirotteluksi maakuntien pienille oppilaitoksille”. Näin siitä huolimatta, että jo paljon aiemmin on perustellusti ryhdytty kantamaan aiempaa suurempaa huolta korkeakoulutuksen saavutettavuudesta. Näille näkökulmille on eittämättä tilausta eri puolilla Suomea.

Valtioneuvosto päätti tammikuussa korkeakoulujen koulutusvastuiden laajentamisesta. Se laajensi esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston ja Turun yliopiston tekniikan alan koulutusvastuita. Vastaavasti Lappeenrannan-Lahden teknillinen yliopisto sai oikeuden yhteiskuntatieteellisen koulutuksen antamiseen, minkä myötä yliopiston tarkoituksena on muodostaa oma yhteiskuntatieteiden tiedekunta tekniikan ja kauppatieteiden rinnalle. Lappeenrannan kaupungin panostukset koulutuksen laajentamisessa ovat ratkaisevia.

Nämä koulutuslaajennukset motivoituvat suurelta osin eri alueiden osaajapulasta ja tuovat varmasti siihen myös helpotusta. Jopa Helsingin Sanomat (14.1.2022) piti pääkirjoituksessaan ratkaisua potentiaalisesti fiksuna alue- ja elinkeinopolitiikkana, vaikka on edellä kuvatusti suhtautunut varsin kriittisesti tutkimus- ja koulutuslaajennuksiin muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Tavallisesti ajatus on ollut se, että tutkimus- ja koulutustoimintojen maantieteellinen laajentaminen ”johtaa helposti voimavarojen tuhlaukseen ja jarruttaa huippujen syntyä”.

Yliopistokeskukset – yliopistojen toimintaa alueilla

Yliopistojen koulutusvastuiden laajentaminen pääkampuksilla ei kuitenkaan vastaa kaikkien alueiden osaajapulaan. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla työllisyysaste on ollut jo pitkään varsin korkea ja työttömyysaste matala. Yritysten rekrytointiongelmat uhkaavat sekä kärjistyä että kroonistua. Näistä tekijöistä huolimatta Etelä-Pohjanmaalla on huomattavan niukasti korkeakoulutuspaikkoja suhteessa väestöön. Se on osaltaan vaikuttanut myös siihen, että nuorten aikuisten koulutustaso on laskenut maakunnassa, mikä on räikeässä ristiriidassa kansallisten korkeakoulutustavoitteiden kanssa. Monissa muissa ilman omaa yliopistoa olevissa maakunnissa tilanne on samankaltainen.

On huomattava, että yliopiston läsnäolo ei itsessään takaa alueen myönteistä demografista ja taloudellista kehitystä, mutta on sille erinomainen vauhdittaja. Yliopisto on eräänlainen ”supervoima”, kuten viimeaikaisessa korkeakoulupoliittisessa keskustelussa on kiteytetty. Kyse onkin siitä, kuinka hyvin yliopisto ja yliopistolliset toiminnot kytkeytyvät alueellisesti, kuinka hyvin tutkimus- ja koulutusalat vastaavat alueen tarpeisiin nyt ja erityisesti tulevaisuudessa sekä kuinka luontevaa yliopistojen ja alueen sidosryhmien keskinäinen vuorovaikutus on.

Ilman omaa yliopistoa olevien maakuntien haasteisiin vastaamiseen on olemassa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Kehittyvillä ammattikorkeakouluilla on luonnollisesti erittäin merkittävä rooli, mutta yliopistollistakin osaamista tarvitaan eri puolella Suomea. Tässä suhteessa luontevin vaihtoehto on olemassa olevien yliopistokeskusten vahvistaminen, eikä poissuljettua saisi olla myöskään uusien yliopistokeskusten perustaminen. Näin tohtii sanoa, vaikka ei kokonaan uuden yliopiston perustamista kannattaisikaan.

Yliopistokeskusten supervoima

Yliopistokeskusten ”supervoima” on nimenomaan siinä, että ne toimivat eräänlaisena alustana yliopistojen keskinäiselle ja monitieteiselle yhteistyölle sekä yhteiskunnallisesti vaikuttavalle tutkimus- ja koulutustoiminnalle. Yliopistokeskusten vahvistaminen ei siis ole missään mielessä pois olemassa olevilta yliopistoilta, vaan se sataa suoraa niiden laariin ja voi tuottaa jopa täysin uudenlaisia avauksia. Paljon riippuu siitä, kuinka strategisiksi instituutioiksi yliopistot itse yliopistokeskukset tunnistavat.

Opetus- ja kulttuuriministeriön viime vuoden puolella tekemä päätös yliopistokeskusten määräaikaisesta lisärahoituksesta on siis oikeansuuntainen, mutta vielä riittämätön toimenpide. Minulla on ollut mahdollisuus seurata tuon lisärahoituksen käytön suunnittelua paikallisesti, ja ainakin tuon kokemuksen perusteella on vaikea hyväksyä ajatusta voimavarojen tuhlaamisesta. Verrattain pienellä rahoituksella saatetaan käyntiin lukuisia erittäin tarkasti ja tarvelähtöisesti rakennettuja monitoimijaisia tutkimus-, koulutus- ja palvelukokonaisuuksia, jotka ovat merkityksellisiä niin alueiden kuin taustalla olevien yliopistojenkin kannalta. Sekin todistaa, että yliopistokeskuksissa on merkittävä kansallinen investointipotentiaali.