Olin jokin aika sitten bänditreeneissä syntymäkaupungissani Lapualla, ja ollessamme treenien jälkeen syömässä yksi kavereistani heitti ilmoille kysymyksen: Miten te näette Lapuan tulevaisuuden? Kysymys herätti keskustelua hitaasti, mutta varmasti. Asiasta ei vallinnut täydellistä yksimielisyyttä, mutta yksi keskustelun piirteistä kiinnitti huomioni välittömästi. Kukaan ei osannut kuvitella, että Lapualla olisi nykyistä enemmän palveluita tai ”elämää” esimerkiksi kahdenkymmenen vuoden päästä. Ei ollut myöskään mitenkään ilmiselvää, että Lapua itsenäisenä kuntana olisi tuolloin edes olemassa. Tällaista näkymää tietenkin tukevat myös MDI:n tekemät väestöennusteet, joiden mukaan ainoastaan kolme kaupunkiseutua kasvaa Suomessa 2040.
On kuitenkin hyvä muistaa, että kyseessä on ennuste, ja että isossa kuvassa ilmiö ei ole varsinaisesti uusi: modernin ajan iso tarina on ollut se, että ihmiset muuttavat enenevissä määrin suurimpiin kaupunkeihin. Suomen tilallinen organisoituminen on kuitenkin ollut ainakin eurooppalaisessa katsannossa muista erottuvaa, ja täällä ihmiset asuvat verrattain hajallaan verrattuna useimpiin maailman maihin. Tekijöitä tämän taustalla ovat ainakin suhteellisen myöhään tapahtunut siirtymä pois maatalousvetoisesta elinkeinorakenteesta sekä pieni väestö suhteessa valtion pinta-alaan.
Erityisesti viime vuosien muutokset syntyvyydessä, entisestään kiihtynyt muuttoliike suurimpiin kaupunkeihin ja kansainvälisessä vertailussa alhainen maahanmuutto tekevät kuitenkin nykytilanteesta poikkeuksellisen. Tätä havainnollistaa väestönkasvun nykyinen dynamiikka: Suomen väestönkasvu perustuu tällä hetkellä yksinomaan maahanmuuttoon. Poikkeuksellista on myös se, että niin sanotut maakuntien kakkoskaupungit – eli seutukaupungit – jäävät houkuttelevuudessaan lähes poikkeuksetta toiseksi maakuntien keskuskaupungeille. Tätä taustaa vasten monien alueiden supistuminen on Suomessa todellinen ilmiö.
Olemme MDI:ssä pyrkineet tänä vuonna piirtämään kuvaa siitä, mitä alueiden supistuminen Suomessa tarkoittaa ja herättämään keskustelua tämän pohjalta. Olemme järjestäneet Helsingin toimistollamme Autotalolla supistuvia alueita käsittelevän seminaarin, jossa aihetta lähestyttiin muun muassa aluekehityksen murroksen, julkistalouden, asumisen sekä hyvän elämän näkökulmista. Hyvän elämän näkökulman käsittelyä jatkoimme Kaupunkitutkimuksen päivillä, jossa puhuimme myös kuntayhteistyön suhteesta alueiden supistumiseen. Oma kysymyksensä on myös supistumisen kytkös puoluepolitiikkaan, jota muun muassa kollegani Ilppo Soininvaara on käsitellyt blogissaan. Keskustelua jatkaa 16.5. julkistettava väestöennusteiden kolmas aalto (C21-kaupungit eli Suomen suurten kaupunkien verkosto).
Olemme havainneet, että supistuminen ilmiönä tunnistetaan yleisesti varsin hyvin, mutta se jäsentyy osaksi strategioita ja toimintapolitiikkoja verrattain heikosti. Yhdeksi suhteellisen näkymättömyyden taustalla vaikuttavaksi tekijäksi olemme tunnistaneet niin sanotun kasvuparadigman dominanssin. Tällä tarkoitamme sitä, että ajatus jonkinlaisesta kasvusta läpäisee esimerkiksi politiikassa ja yhdyskuntasuunnittelussa sekä toiminnan käytännön että rakenteet. Tämä on yksi syy siihen, miksi kasvun tuolla puolen olevan tulevaisuuden kuvitteleminen on niin vaikeaa.
Tätä vasten on ollut mielenkiintoista huomata, kuinka ongelmatonta esimerkiksi seminaarimme ryhmätyöskentelyssä oli löytää hyvän elämän mahdollisuuksia myös supistuvilla alueilla. Saman huomion olen tehnyt keskustellessani lapualaisten kavereideni kanssa. Vaikka Lapuan tulevaisuuden kuvitteleminen tuntuu vaikealta, moni kokee, että paikkakunnalla on mahdollista viihtyä ja viettää hyvää elämää. Tämä ristiriita on mielestäni kiinnostava ja kyse voi olla myös skaalaharhasta: politiikkaa ja suunnittelua lähestytään useimmiten makro- tai mesotasolla ja esimerkiksi tilastollisen analyysin tarkastelussa yksittäisen elämän laadulliset osatekijät saattavat helposti sumentua. Ihmisten henkilökohtainen kokemusmaailma ja mielikuvitus sen sijaan liikkuvat ehkä jopa ensisijaisesti mikrotasolla. Nämä eri tasot ovat tietenkin kaikki yhtä “tosia” eivätkä sulje toisiaan pois.
Ehkäpä supistuvilla alueilla tarvittaisiin enemmän poliittista mielikuvitusta? Toisin sanoen kykyä kuvitella vaihtoehtoisia todellisuuksia ja olemisen tapoja. Jos ainoa kuviteltavissa oleva todellisuus on se, että suurimmalla osalla alueista ei ole minkäänlaista tulevaisuutta ja tämä myös reaalisesti toteutuu, saavat ihmiset juuri sellaisen todellisuuden, mistä he ovat haaveilleet koko ajan. Kaiken kaikkiaan supistuvien alueiden kysymys on kiinnostava, ja siitä käytävä keskustelu on potentiaalisesti vasta alussa. Keskustelua on mahdollista jatkaa esimerkiksi Seinäjoella 18.6 pohjoismaisen aluetutkimuksen konferenssin yhteydessä, jonne olemme kutsuneet monipuolisen asiantuntijajoukon (mm. Nordregion johtaja Kjell Nilsson, Etelä-Pohjanmaan liiton Miika Laurila ja Kauhajoen kaupunginjohtaja Linda Leinonen) keskustelemaan supistuvien alueiden aiheesta. Tervetuloa kuulemaan ja keskustelemaan!
Samuli Manu