Blogi: Ajautuvatko maakunnat pelkääjän paikalta pk-yritysten sudenkuoppaan?

Maakunta- ja sote-uudistus on kenties kunnianhimoisin ja laajin julkishallinnon rakenteellinen reformi, jota maassamme on koskaan toteutettu. Painottaen siis sanaa toteutettu. Kävi tässä suuressa ihmiskokeessa miten tahansa, ovat valmistelun pyörät pyörineet maakunnissa jo täydellä teholla pisteeseen, josta ei ole enää järkevää palata takaisin. Maakunnat ovat olleet aktiivisen valmistelutyön kulisseissa pelkääjän paikalla ja pitkälti valtiotasolla tehtävien päätösten armoilla.

Vaikka itse uudistus onkin jakanut rajusti mielipiteitä, on tarve uudistukselle yleisesti tunnustettu asia. Uudistuksen taustalla vaikuttavat niin taloudelliset kuin rakenteellisetkin tekijät. Nykypäivän terveyskeskusjärjestelmä on luotu 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun maamme väestörakenne oli vielä tasaisesti jakautunut eivätkä alueiden väliset kontrastit olleet yhtä suuria kuin tänä päivänä. Näin ollen sote-yksiköiden strategiset sijoittumispisteet eivät ole enää tarkoituksenmukaiset.

Samalla kun yksiköiden strategisia sijoittumispisteitä keskitetään, siirtyy maakunnille järjestäjän vastuu alueellisten sote-palveluiden tuottamisesta. Mikäli maakunnat haluavat ottaa tämän roolin aidosti vastaan ja varmistaa oman kilpailukyvyllisen asemansa sekä rajojemme sisällä että globaaleilla markkinoilla, tulisi niiden sijoittaa itseensä. Mutta miten maakunnat sen tekevät?

On selvää, että esimerkiksi yksittäisten yritysten menestyvän liiketoiminnan edellytyksenä on jatkuva kehittyminen ja kasvaminen. Yritysten panostukset tutkimus- ja kehitystoimintaan (t&k) nähdään sijoituksina, jotka todennäköisesti laskevat niiden tuloksellisuutta lyhytkestoisesti, mutta luovat kasvua pitkällä aikavälillä. Sijoitukset t&k-toimintaan ovat tyypillisesti haastavampia pienille ja keskisuurille yrityksille. Isommat yritykset kykenevät irrottamaan enemmän resursseja tulevaisuuden kasvua ruokkiviin toimintoihin.

Kun puhutaan maakunnista, ei kyse ole kovin pienistä tai edes keskisuurista yksiköistä. Erityisesti sote-sektorilla sijoituksia olisi tärkeää tehdä toimintoihin, jotka tehostavat nykyisiä prosesseja, mahdollistavat monipuolisten osaajien kehittymistä ja ruokkivat sellaisten uudenlaisten tuotteiden syntyä, joilla voi olla merkittävää kaupallista arvoa jopa kansainvälisillä markkinoilla. Tutkimus-, koulutus- ja kehittämisinstituutiot olisi tärkeää tuoda yhteen ja näin rakentaa kilpailukykyä kasautumis- ja synergiaetujen nimissä. Tämän eteen onkin maakunnissa tehty jo töitä. Maakunnallisen valmistelutyön tuloksena on mm. linjattu maakuntiin perustettavia tutkijafoorumeita, erilaisia osaamisverkostoja, osaamiskeskittymiä ja hubeja. Panostukset tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan (TKI) voivat pitkällä aikajänteellä tehdä merkittävän eron koko entiteetin asemaan kilpailullisilla markkinoilla.

Näköpiirissä on kuitenkin sudenkuoppia, joihin maakunnat saattavat monien yritysten tapaan kompastua.

Uhkana on, että maakunnat omaksuvat kapeakatseisen tulevaisuuskuvan ja ovat haluttomia sijoittamaan  niukkoja resurssejaan toimintaan, joka ei todennäköisesti tuota välitöntä tai lyhyen aikavälin tuottoa. Pitkäjänteinen itseensä sijoittaminen vaatii maakuntien tulevilta päättäjiltä rohkeutta. TKI-toiminnan mahdollinen huomiotta jättäminen tulevaisuuden budjetteja laatiessa on ilmeinen sudenkuoppa.

Vastuuta itseensä sijoittamisesta ei voida laskea yksinään pelkääjän paikalla istuvien maakuntien varaan. Valmisteilla olevan maakuntien rahoituslain mukaan valtio jakaa yleiskatteellista rahoitusta maakunnille, jotka sitten päättävät rahoituksen käytöstä toimivaltansa rajoissa. Valtio siis rahoittaa maakuntien toiminnan ja ohjaa niiden taloudenpitoa. Lienee sanomattakin selvää, että tämä rahoitus kohdistuu sote-sektorin toiminnan tehokkaaseen ylläpitoon ja resurssit jaetaan tarkkojen laskennallisten perusteiden mukaan; 7 % rahoituksesta jaetaan asukasmäärän perusteella ja 92 % maakunnan asukkaiden sosiaali- ja terveyspalvelutarpeiden sekä palveluiden järjestämisen olosuhdetekijöiden perusteella. Maakunnilla ei siis tule olemaan verotusoikeutta, joten niiden tulonlähteinä ovat valtion rahoituksen lisäksi asiakas- ja käyttömaksut sekä myyntitulot.

Myönteistä on se, että yleiskatteellisen rahoituksen lisäksi maakunnille kaavaillaan kohdistettavan myös erillisrahoitusta. Esimerkiksi sote-sektorin puolella maakunnat voisivat vuodesta 2023 alkaen saada valtion rahoitusta myös asukkaiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen. Erillisrahoituksen osuus tulisi tässä mallissa olemaan 1 % maakuntien rahoituksesta. Erillisrahoitus avaa polun pois sudenkuopista ja oven sijoituksille TKI-toimintaan.

Onko 1 % osuus kuitenkaan riittävä pitämään maakunnat kuskin paikalla? Mistä maakunnat voisivat saada säännöllistä, budjettiin sidottua rahoitusta, joka mahdollistaisi tärkeät sijoitukset tulevaisuuden kasvua tuottavaan tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan? Jotta sudenkuopat voidaan välttää, on katse suunnattava tulevaan. Pitkän aikavälin sijoitussuunnitelmien tekeminen ulkoisten rahoituslähteiden varassa tulee olemaan haaste, joka vaatii maakuntien tulevilta päättäjiltä kanttia ja määrätietoisuutta.

Jere Talvitie